torstai 20. lokakuuta 2011

Hiljainen kansa, autiot tuvat


Viime elokuussa olimme viikon Villin Pohjolan kautta vuokratulla mökkilomalla Rautavaaralla lähellä Metsäkartanoa ja Pumpulikirkkoa. Tuo kollaasin keskellä oleva kuvahan on monelle tuttu Reijo Kelan teos Hiljainen kansa Suomussalmella 5-tien varrella. Aina Lappiin päin ajellessa se pysähdyttää kulkijan taianomaisella voimalla. Turvepäiset olennot näyttävät joka kerta niin eläviltä mutta jos ne riisutaan, jää paikalle vain tuhatkunta ristiä.

Rautavaaran saloilla on varmaan satoja autiotaloja, joita muutamia kuvasin kävelylenkillä ja mietiskelin kuka tai ketkä ovat olleet asujia ja minne he ovat joutuneet kotiseuduiltaan lähtemään. Seinät ja katot ovat lahoamassa,liuskakivistä muuratut piiput murentuneet, maali rapistunut vaaran laella auringonpaahteessa, puutikkaat kallellaan, rappukivet painuneet maan sisään askelten alla. Jokaisen mökin pihapiiriin on kuitenkin jäänyt muistoja asujista: koirankoppi, verkkovaja ja sen edessä verkkojen kuivausteline, nuotiopaikka, polttopuita muovin alla, vanha rikkonainen kahvikuppi, viinapullo. Särkyneestä ikkunasta näkyy puhkikulunut nojatuoli ja sen vieressa tuhkakuppi. Haalistunut kukkaverho heilahtaa tuulessa. Liedelle on kuin unohtunut valurautapata.

Pesutilana on toiminut laudoista kyhätty sauna ja sen eteen on nostettu muovitettu penkki, jolla löylyistä tultua on vilvoiteltu.

Tuo puun kyljessä oleva kolmihaarainen puupiikki on vanha riistapyydys. Enpä ole tarkkaan perehtynyt mitä eläimiä sillä on pyydetty.

Jotenkin tulee avuton ja surumielinen olo vielä jälkeenpäin näitä kuvia katsellessa. Ihmiset on revitty jonnekin työn perässä kotiseudultaan. Moni on sinnitellyt asua viimeiseen asti omassa mökissään mutta joutunut lopulta luovuttamaan tai nukkunut oman pihapihlajansa alle ikiuneen.

Loppukesän viilenevässä illassa nuo mökit kertovat karua kieltään. Mietin kuinka uskomattoman kauniilla paikalla eräskin mökki oli, korkea mäennyppylä, jolta näkyi järvenselkä ja koivikkorinne.

Mieheni äiti oli Salmin karjalaisia, Mantsin saaresta ja arkkipiispa Leo on hänen sisarensa poika eli Leo on edesmenneen mieheni ensimmäinen serkku. Leon kesäasunto ja tsasouna sijaitsee hyvin lähellä kotiani. Pojallani on siis juuret Salmissa, jossa sain aivan äskettäin vierailla. No näistäpä tarinoin joskus toiste.


Siellä synnyin, sinne mieli
palaa mailta maailman.
Taaton maa ja maammon kieli
kuinka teitä rakastan.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Omakoti ja etäkoti


Miehen kuoleman jälkeen minulla on nyt kaksi kotia: omakoti ja etäkoti. Yllä oleva kollaasi on omastakodista (kirjoitan tarkoituksella yhteen, nimesin ne näin). Onneksi välimatkaa ei kuin vajaa 30 km. Tänään syksy helli meitä vielä auringolla ja lämmöllä, joten ulkohommia oli mukava puuhastella.

Rakastan asua maaseudulla, vaikka olen syntyperäinen kaupunkilainen. En tule luopumaan omastakodista niin kauan kuin jaksan sitä hoitaa. Tilanne olisi varmaan toinen ellei oma jälkeläinen kulkisi auttamassa. Piha on suuri ja ruohonleikkuu ja syksyllä lehtien keräily on helpointa hoitaa koneella. Lämmitys hoituu puilla.

Mies ennätti rakentaa pihan täyteen rakennuksia. En tiedä mistä hän sai energiansa mutta kaikesta omin käsin tekemisestä hän nautti. Taito periytyy suvussa isältä pojille. Koti oli hänelle kaikki kaikessa. Nyt me saamme nauttia ulkosaunan löylyistä ja varastorakennukset ovat valmiit, ainut mikä häneltä jäi kesken oli iso kesäkeittiörakennus. Muistan hänen sanoneen, kun joskus yritin vähän toppuutella touhuamista, "että rakennetaan tämä infrastruktuuri valmiiksi ja sitten levätään".
Hän saa nyt levätä.
------------------------
Putosi paljon meistä pois
ja paljon saimme,
puettiin iloon mieli
ja ilosta se riisuttiin.
Elämä koski meihin järkyttäin.
             (Aale Tynni)

lauantai 15. lokakuuta 2011

Muiston pysyvyys

En jaksa enää kerrata tänne suruprosessini vaiheita. Kun kuolema on äkillinen tapaturma se pysäyttää tajunnan ja elämän. Kaikki tuntuu loppuvan siihen kuin seinään, omaa elämää ei ole, on vain haamumainen tyhjyys. Parempi niin, koska luulen näkeväni jo edes hivenen kerrallaan vaaleitakin värejä. Tie on ollut pitkä ja jokainen, joka surun tien kulkee, tietää sen. En edes muista läheskään kaikkea alkuajoista. Hautajaiskuvissakin olen kalpea, totinen, ei yhtään kyyneltä. Vasta tänä keväänä pystyin laittamaan miehen kuvan esille oman isäni viereen.


Ihmisiä tuli ja meni mutta eivät he pystyneet tuomaan lohtua paljonkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisestä illasta, kuinka eräs tuttava toi vasta leipomiaan karjalanpiirakoita ja kuolemasta ei edes puhuttu. Kun kukat ovat kuihtuneet, puheet pidetty, läheinen laskettu hautaan, jäät yksin. Prosessi oli käytävä läpi oman pään sisällä. Luin paljon surua käsitteleviä kirjoja mm. Martti Lindqvistiä. Meitä oli onneksi kaksi, jotka surimme; minä ja poikamme.
Runous on ollut aina sydäntäni lähellä ja siitä sain voimia. Luonnossa liikkuminen, musiikin kuuntelu, pienet arkipäivän askareet. Joskus tuntui, että jonkun maalauksen katselu (mm. Haavoittunut enkeli) sai surujään sulamaan kyyneliksi.


Ehkä nyt voin sanoa päässeeni siihen vaiheeseen, että kiitän siitä, että hän eli ja sain melkein kolme vuosikymmentä jakaa elämäni hänen kanssaan. Hänenlaistaan ei tule koskaan kohdalleni, sen hyväksyin jo heti alussa.
Tuli toinen aivan erilainen, eriluontoinen, erinäköinen ja -kokoinen, erituoksuinen, hoikkavartinen lähes hento minun rinnallani. Kaikki oli uutta, kosketus ei tuntunut samalle eikä hänellä ollut karhunkämmentä eikä karhunsyliä. Puhelias ja sosiaalinen minuun verrattuna. Ja kuitenkin lopulta hänestä alkoi löytymään sama sielu, sama sisin vaikkakin eri muottiin valettuna. Se on hassua kuinka sen koen. Aivan kuin hänen kauttaan saisin myös osan siitä lämmöstä ja hoivasta mitä mieheltäni olisin saanut.


Kukaan ei edes paheksunut, että aloin tapailla uutta miestä vain viisi kuukautta miehen poismenon jälkeen. Jopa sururyhmässä pappi huomasi, että jotakin on tapahtunut. Niin jotakin oli tapahtunut mutta olin edelleen lähes shokkitilassa ja elimistö kävi ylikierroksilla. Pää sanoi: yksin en jää, mitäs menit kuolemaan. Onnekseni sain rinnalleni ihmisen, jolla oli oma avioeron suruprosessi kesken. Näin me kaksi haavoitettua tuimme toisiamme.



                                          Kolilla 26.06.2006

ÄKKIÄ LINTU LIVERSI

Äkkiä lintu liversi.
      Hengähdit unessa, syvään,
      tuskallisesti. Sillä
          maa oli aivan hiljaa.
                Hyönteisten ääni tarhan suurissa puissa ainoa
                   ääni,
ilma ei edes hipaissut
lehvää. Ne lepäsivät
    lomikkain, liikahtamatta
    valon tyvenessä.
        Unikot loistivat valkeaa seinää vasten. Muistin
        että nämä jäsenet pian hajoavat
            maaksi.
Jokainen hetki on täyttymys,
lunastus ja lähtö,
Hedelmä, kukka ja siemen.
     Tarhan suurissa puissa me,
      hetken, kypsymme syntymän kovaan
           tuskaan,
kasvun lunastukseen ja
kuoleman armoon. Kuin vesi
suvannossa, niin valo
     lepäsi nurmikentillä. Me
     nukuimme. Helo päivän ohitse
           kulki. 

- Lassi Nummi -

maanantai 3. lokakuuta 2011

Rakkaan mieheni muistolle 15.01.1954 - 31.10.2006


Hän, joka on sinulle ollut rakas, ei koskaan kuole sydämestäsi. Niin kauan kuin ...elät, kannat hänen sytyttämäänsä valoa sielusi joka sopessa. (A.Porio)

Siitä hetkestä lähtien suru kulki varjona mukana.
Se oli läsnä jokaisessa aamussa
jokaisessa onnen hetkessä.
Se sävelsi molleja duureihin,
värjäsi vaalean tummaksi.
toi kysymysmerkit vastausten tilalle.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

On niin sanaton olo.
On niin ikävä.
On niin iso aukko. Kokoisesi.
Joka nyt alkaa täyttyä muistoilla.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

(H. Ekola)

Sophie's choise "Ample make this bed"


sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Blogin aloittaminen onkin uutta ja mielenkiintoista puuhaa. Olen käyttänyt tietokonetta paljonkin mutta katsotaan nyt mitä ongelmia tässä vielä eteen tupsahtaa. Luulen että koko ajan oppii lisää. Harmittaa, kun ehdin facebookiin ladata kuvia ja kirjoitellakin pari vuotta mutta ei facebook ole päiväkirja eikä siellä voi kertoilla itsestään kuin pintapuolisesti. Oikeastaan aloin kokea sen tyhjänpäiväisenä tykkään-klikkailuna.Olin jo pitkään lueskellut ja ihastellut toisten blogeja eri aihealueilta tai ihan sattumalta eksynyt.

 Eilen kauniissa syyssäässä samoilin rakkaalla kotiseudulla. Eipä tarvitse kauas pihasta pistäytyä, kun olet jo metsäpolulla (kunnan vanhaa ladunpohjaa), sammaloitunutta kuusimetsää. Polkua pitkin pääsen Kokkovuorelle (Vieru), josta näkyy Suovun ja Kallioveden vesistöt. Metsiä pitkin pääsen Rätikölle. Kamera oli tietenkin mukana ja laitan tähän kollaasin retkeltä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...