Autoja, romppeita, Juhani Ahon museo ja sotamuistoja

Katsellaan nyt ensiksi näitä vanhoja autoja, joita oli noin 70 kpl kerääntynyt Iisalmen Koljonvirralle Terva-ajoihin rompepäivien yhteyteen lauantaina 10.8.
Vanhoissa autoissa on vaan sitä jotakin: nostalgiaa, muotoilun eleganssia ja dynaamista voimaa ainakin ulkoapäin katsottuna. Etsimällä etsin virtaviivaista Wartburg De Luxe merkkiä, koska se oli meidän perheen ensimmäinen oma auto, vuosi oli ehkä 1962 tai -63, kun se hankittiin. Kaksitahtisena se kärytti, prätkätti tyhjäkäynnillä ja öljy-bensiiniseoksen kanssa oli omat ongelmansa. Autossa oli myös suppea kierroslukualue, ohjaus oli melko raskas eikä lämmitys ollut kovinkaan tehokas. Autosta ei ole jäänyt kotialbumiin yhtään kuvaa mutta se oli kaksivärinen kuten kuvan auto. Lapselle on jäänyt mieleen, miten auto piti todella kovaa ääntä pihassa käynnistettäessä varsinkin pakkasella. Warre oli edullinen itäauto kuten myös Trabant, Moskvist, Polski-Fiat, Popeda ja Volga. Museoajoneuvoharrastus on yhä kasvanut Suomessa. Rekisterissä on liki 50.000 autoa. Joukkoon mahtuu niin autoja, moottoripyöriä, mopoja kuin moottorikelkkojakin. Museorekisteriin hyväksytään vähintään 30 vuoden ikäiset, rakenteeltaan ja ulkoasultaan alkuperäisinä säilytetyt tai sellaisiksi entisöidyt ajoneuvot.

 

 Tyylikästä muotoilua ja ajan patinaa on hellyttävässä lasten autossakin

Koljonvirran maiseman näkymättömät kerrostumat heräävät eloon Taisteluiden ja Tarinoiden Koljonvirralla. Miljöö, muistomerkit ja muinaisjäänteet, jotka ovat painaneet jälkensä maisemaan, kertovat alueen värikkäästä historiasta. Parhaiten Koljonvirta tunnetaan kuuluisasta taistelusta 27.10.1808, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välisessä Suomen sodassa. Nykypäivänä Koljonvirta on kulttuurihistoriallisesti merkittävä alue, josta löytyy myös Suomen kansalliskirjailija Juhani Ahon museo. Kesällä alueen vierailijoita viihdyttävät monet eri tapahtumat ja Mansikkaniemen kesäteatterin näytökset.

Tyylikkäät opastetaulut kertovat nykypäivän kulkijalle alueen verisestä historiasta. Alla kuvia museosta ja historiapolun varrelta.
       Sandels, hän Partalass' istuvi vaan

suurustaan huoleti syö.

"Nyt käydään Virralla taistelemaan,

heti kello kun yksi lyö. -

Olen tänne teitä ma käskettänyt. -

Hyvä pastori, lohtapa nyt!"

 

Mihail Dolgoruki syntyi Pietarissa vuonna 1780. Hän kuului Moskovan perustajasukuun ja keisarin läheisiin ystäviin. Dolgoruki oli sotinut useilla Euroopan sotarintamilla ennen Suomen sotaa. Hän oli mukana myös Aleksanteri I ja Napoleonin kohtaamisessa Tilsitissä 1807. Napoleonia vihaava Dolgoruki joutui väistymään keisarin viereltä, ja vuonna 1808 hänet lähetettiin "periferiaan" Karjalan eli Sortavalan osaston päälliköksi.

Dolgorukia pidettiin taitavana ja rohkeana sotilaana. Muutoin hänet on kuvattu itsevarmaksi ja komeaksi herrasmieheksi, joka sodankin keskellä piti kiinni sivistyneistä tavoista. Toisin väittää kuitenkin tarina, jota on kerrottu Iisalmen seudulla: "Tietäjänainen ennusti ruhtinas Dolgorukille kädestä, ja kertoi, että ruhtinas kaatuu seuraavassa taistelussa. Tuolloin ruhtinas käski naista ennustamaan, millainen varsa eräälle ruhtinaan tammoista tulisi. Nainen vastasi: valkoinen. Dolgoruki käski teurastaa hevosen, ja löysi valkoisen varsan. Tästä vimmastuneena ruhtinas käski puhkaista tietäjänaisen silmät." Kansantarinat ovat usein liioiteltuja, eikä niitä voida pitää ehdottoman totuudenmukaisina, mutta jokin ne kertovat omasta ajastaan.

Ruhtinas Dolgoruki sai surmansa Koljonvirralla 27.10.1808 ratsastaessaan keskellä taistelua. Hänen ruumiinsa palsamoitiin Iisalmessa, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Pietariin ja haudattiin Nevskin luostariin. Dolgorukin kuolemaan liittyy erilaisia uskomuksia. Kansantarinan mukaan Dolgoruki kääntyi taistelussa ratkaisevalla hetkellä kohti tieltä lähestyvää sotakuriiria, toivoen kuriirilla olevan vastaus kosintakirjeeseen mukanaan, ja tuolloin vinhasti pyörivä vitjakuula surmasi ruhtinaan. Dolgorukin valkoinen ratsu laukkasi satula tyhjänä vieden suruviestiä pappilaan. Toisen tarinan mukaan vitjakuula olisi katkaissut Dolgorukin kahtia, ja valkoinen hevonen olisi vauhkoontuneena paennut toinen puolikas ruhtinasta mukanaan. (Koljonvirta.fi/tarinat)

Hiitolanjoen vanhat voimalaitokset - itäraja osa 3

Rautjärvellä Etelä-Karjalassa virtaavan Hiitolanjoen kolmeen koskeen aikoinaan pystytetyt voimalaitokset aiotaan vihdoinkin purkaa ja uhanalainen järvilohikanta pääsee joessa elpymään.

Tämä kertomus alkaa oikeastaan 1900-luvun alusta, jolloin Hiitolanjokeen rakennettiin kolme vesivoimalaa. Niiden ansiosta Rautjärven Simpeleellä on voitu valmistaa kartonkia.

Vaikka vesivoimalla on ollut aikanaan osansa Simpeleen talouden- ja teollisuuden kasvussa, on jo pitkään ollut selvää, ettei voimalaitoksia enää tarvita. Hiitolanjoessa olevat pienet vesivoimalat tuottavat Suomen mittakaavassa minimaalisen määrän sähköä, mutta niillä on ollut iso vaikutus luonnolle. Hiitolanjoki on 53 kilometriä pitkä. Joesta vain kahdeksan kilometriä siitä on Suomen puolella Rautjärvellä. Loput joesta virtaa vapaana Venäjän puolella.

Laatokanlohi on Suomen viimeinen alkuperäinen ja täysin luonnonvarainen järvilohikanta. Tähän asti sen vaellus Laatokalta Suomeen on tyssännyt Hiitolanjoen padottuun Kangaskoskeen.

Keskimmäinen Lahnasenkoski siirtyi Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön omistukseen Vantaan Energialta jo vuonna 2017, ja viimeisen kahden voimalan kauppaa on järjestelty aktiivisesti viimeiset kaksi vuotta.
Suurin osa voimalakauppojen rahoituksesta on saatu maa- ja metsätalousministeriöltä, mutta varoja kerättiin myös alueen yrityksiltä ja yhdistyksiltä. Kriittisellä hetkellä huomattiin, että yksityisiä lahjoittajia pitäisi löytää rahaa vielä noin 200 000 euron edestä. Hankkeen kokonaiskustannus on noin 3,2 miljoonaa.

Yksi hankkeen innokkaista tukijoista on näyttelijä Jasper Pääkkönen, joka sai muitakin perhokalastajia innostumaan ja lahjoittamaan hankkeeseen rahaa.

Koskien palauttaminen luonnontilaan alkoi haaveesta ja muuttui ajan saatossa mahdollisuudeksi. Se on ollut Rautjärven seudulla yhteistyötä ja viestijuoksua. Kun yhdeltä ovat voimat loppuneet, on joku toinen jaksanut uskoa ja kannatella.

Asia on ollut paikallisesti esillä jo 21 vuotta, ja siinä ovat olleet vetureina kunta, yhdistykset ja muut aktiivit. Kun maali vihdoin häämöttää, tuntuu se yhteiseltä työvoitolta.

Kaksi koskea mekin löysimme helposti mutta kolmas jäi näkemättä. Varsinaista osoitetta koskialueille ei ole ja ajoimme vähän harhaan. Puurakenteisesta Lahnasenkosken voimalasta on vain kuva opastetaulussa. Mielenkiintoisia paikkoja joka tapauksessa ja varovasti piti kulkea, kun kaiteet heiluivat paikka paikoin. Minuakin huimasi ja pienten lasten kanssa tänne ei ole mitään asiaa.

Patokauppojen myötä Hiitolanjoella alkaa koskien ennallistaminen. Vaikka Hiitolanjoki virtaa Suomen puolella vain kahdeksan kilometrin matkan, on kyse ainutlaatuisesti hankkeesta. Suomessa koskien ennallistamista ei ole monessakaan paikassa tehty.

Työn pitäisi valmistua vuoteen 2024 mennessä. Päämääriä on useita.

Yksi on tietysti luontoarvojen palauttaminen ja Laatokan järvilohikannan vahvistaminen. Sen osalta työ tapahtuu verrattain nopeasti. Kalat lisääntyvät tehokkaasti, kun niille antaa mahdollisuuden. (Yle.fi/uutiset)

Matkamme viimeisin kohde oli Parppeinpirtti Ilomantsissa. Söimme siellä tukevan lounaan karjalaisesta pitopöydästä ja hellesää kypsytti meidät. Sanoin isännälle, että istupa sinä pelkääjän paikalle niin minä hurautan ajaa kotiin. Ruokanokoset hän uskalsi kuitenkin ottaa, vaikka luomien raosta kurkkikin etten vaan aja ylinopeutta. Loppumatkalle vaihdoimme taas kuskia. Kotiin suorinta tietä Ilomantsista kertyi noin 280 km.  Trippimittari näytti pihassa 848 km ja oli onnistunut matka ja turvallisesti pääsimme kotiin.