torstai 12. maaliskuuta 2020

Suomalaiset taiteilijat kansankuvaajina mm. Juho Rissanen ja päivän ruokaerikoinen

Juho Rissanen: Lapsuuden muisto 1903. Isä oli juovuspäissään eksynyt Kallaveden jäällä ja paleltunut kuoliaaksi. Tapahtuma jätti Rissaseen elinikäiset arvet. Pieni Juho-poika seisoo etualalla ja äiti lohduttaa sisarta
Kuopiossa 1873 syntynyt Juho Rissasen oli ensimmäisiä suomenkielisestä rahvaasta nousseita kuvataiteilijoita. Hän on yksi Suomen taiteen kultakauden mestareista. Rissasen taiteen keskeisin aihe on ihminen - ja hänet tunnetaan parhaiten kansanihmisten, arkisen elämän ja työn kuvaajana. Rissasen teoksissa ovat läsnä omakohtaiset kokemukset, niin lapsuuden tapahtumien kuin savolaisen kansankin kuvaamisessa. Rissanen aloitti varsinaiset taideopintonsa Helsingissä 1896, mutta opiskeli myös ulkomailla mm. Italiassa. Vuodesta 1918 alkaen hän asui Keski-Euroopassa, ensin Tanskassa, sittemmin Ranskassa. Kesät hän saattoi silti viettää Suomessa. Taiteilija muutti Yhdysvaltoihin, Floridaan sodan aattona 1939 ja vietti siellä elämänsä viimeisen vuosikymmenen. Juho Rissanen kuoli Floridassa 1950, hänen tuhkauurnansa on haudattu Kuopion Isolle hautausmaalle. Leppoisa maailmankansalainen ei unohtanut kotikaupunkinsa ihmisiä eikä maisemia kierrellessään Euroopan ja Yhdysvaltain metropoleissa. Toisaalta Kuopion kuvataiteesta ei voi puhua ilman Rissasta.
Albert Edelfelt: Suru 1894
Helene Schjerfbeck: Kirkkoväkeä 1895-1990
Juho Rissanen: Avannolla onkijat 1900
Juho Rissanen: Povarissa 1899
Juho Rissanen tuli tunnetuksi savolaisen kansan kuvaajana. Itse tavallisen kansan parista nousseena lahjakkuutena Rissanen oli lähempänä arkista kansanelämää kuin opettajansa. Rissanen kohtasi mallinsa luontevasti savolaisen huumorin avittamana. Hänen töissään esiintyy konstailematon kansanihminen arjen surujen ja ilojen keskellä.
Helene Schjerfbeck: Lukevat tytöt 1907
Juho Rissanen: Kalastajat
Maailmanmaineeseen kohonnut Rissanen viihtyi hyvin taiteilijan roolissaan ja taiteilijapiireissä. Hän ei kuitenkaan tahtonut täysin hylätä tavallista kansaa, jonka parista hän oli vasta noussut. Rissanen työskenteli 1900-luvun alussa useaan kertaan Nilsiässä, jossa hän maalasi mm. omaelämäkerrallista teosta Lapsuuden muisto ja Nilsiän kirkon alttaritaulun. Nilsiän kaudelle sijoittuvat myös ensimmäiset monumentaaliset työnkuvaukset, kuten luonnokset Kuopion museorakennuksen Rakentajat-freskoa varten. Taiteilijana Rissanen oli kuitenkin etääntymässä kansan arkipäivästä, jossa hän näki myös puutetta ja kärsimystä. Etäisyyttä loi myös herännäiskansan vieroksuva suhtautuminen taiteita kohtaan. Yhteiskunnallinen tietoisuus kasvoi rahvaan parissa 1900-luvun alkupuolella työväenaatteen leviämisen myötä. Rissanenkin halusi parannusta kansan asemaan, vaikka hän ei ollutkaan poliittisesti aktiivinen. Rissasen monumentaaliset kansan työn kuvaukset, kuten Seulojatar, Lattianpesijät ja Rakentajat, esittävät persoonattomia, ryhdikkäitä ja työstään ylpeitä kansantyyppejä. Näissä teoksissa tulee esille se, miltä Rissanen itse halusi arvonsa tuntevan kansan näyttävän. Hieman naiivin osoittelevissa teoksissa on ylevän ihanteellinen ja monumentaalisen jäykkä tunnelma.
Väinö Hervo: Ystävät
Helene Schjerfbeck: Tyttö Barösundista (1885-1890)
S.A. Keinänen: Ruokailijat 1906
Juho Rissanen: Ristin tie, Nilsiän kirkon alttaritaulu 1907
- lähteet: Kuopion taidemuseo, Kansallisgalleria

 Ja kun olen esitellyt teille vanhaa suomalaista taidetta niin tänään meillä syötiin myös entisaikojen ruokia - teeripaistia ja marjamämmiä. Teeret ovat isännän ampumia ja hän toimi myös paistimestarina. Oli mureaa ja hyvää. Jälkkärinä marjamämmiä. En ollutkaan maistanut tätä ennen mutta maku ei paljoa eronnut tavallisesta mämmistä. Sekaan on lisätty puolukkaa, mustikkaa, puolukkamehua ja vadelmajauhoa. Marjapitoisuus 9 %.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Mun 'noppa' lähti, nyyh, vaihetaan mopoon!

 Torstaina oli pitkästä aikaa hieno ulkoilukeli ja kävelin sauvat apuna pienen matkan jäällä. Ei ollut nastakenkiä, joten meno oli huteraa ja kunhan nyt köpöttelin ja nautin auringonpaisteesta pikkupakkasessa, tais olla -6 astetta. Hankikin kantoi osan lenkistä pääsin hankea pitkin.Tulin pihaan niin iloisella mielellä ja rentoutuneena. Ajattelin samaan syssyyn käydä lähikaupalla ja hyppäsin 'karvanoppaani', starttasin ja kuului vouvou - siihenpä ajo tyssäsi.

Poika sattui olemaan pihassa ja ehdotti taas, että hän lataa pikalaturilla virtaa (tehnyt sen jo pari kertaa). Minä siihen, että nyt loppui tää pelleily ja otin yhteyttä lähimpään huoltoon (lähes 100 km:n päässä), mistä auto on myös ostettu vajaa kaksi vuotta sitten. No eihän huoltoaikaa saanut enää samalle päivälle, koska oli jo iltapäivä. Ja mitenkäs ajan, kun ei käynnistykään?Huollossa käskettiin soittamaan Ajoturvaan ja niinhän minä tein. Aijaij, kun mun noppa köytettiin etukäpälistään kiinni niin en yhtään tykännyt minäkään eikä noppani :).

Kun siis en ole autoihminen en tietenkään noteerannut, kun eka huollossa sanottiin, että näissä merkeissä on ilmennyt joitakin akkuvikoja. Sanomatta jätettiin, että akku voi tyhjentyä noin vain vuorokaudessa. Minä muistaakseni sanoin silloin, että miksi sitä akkua ei voi nyt jo vaihtaa. Vastaus oli, että ei maahantuoja sitä hyväksyisi. Vai onko kyseessä joku isompikin vika, jota ostaja ei voi tietää!?

Huollosta sitten soiteltiin, että heti maanantaina katsotaan ja korjataan. Ystävällisesti tietenkin, kun tietävät, että asiakas saa pian viestin, että annapa palautetta viime käynnistäsi korjaamolla ja millaista oli Ajoturvan toiminta. Minäkin olin lenkin jälkeen niin rentoa tyttöä, että asiallisesti ja savolaisella huumorilla juttelin, että ei tässä mittään hättee, asioilla on tapana järjestyä. Ihmettelin vaan, että miten uuden auton akku on sökö ja vertasin tietysti entisiin saman merkin autoihin, joita meillä on ollut kolme ennen tätä. Ei niissä akut tyhjentyneet, vaikka ajoa toisella autolla tuli vähemmän, kun minulla oli lyhyt työmatka. Jotain mun korvaan jäi kaihertamaan huollon sanonta 'peltoautosta'! No annoin sen mennä ohitte. Peltoauto toimi kyllä viime kesänä kuin rasvattu ja hyrähti uskollisesti käyntiin joka aamu. Tykkäsi kai, kun sitä käytettiin enemmän. Merkkiuskollisena olen pysynyt ja en halua ISOA autoa, kun auto ei ole meille statussymboli vaan kulkuvälinen, jolla pääsen liikkumaan täällä maaseudulla. Halusin myös tämmöisen city-maasturin, koska autossa on korkeampi maavara. Auton ulkonäkö on myös sivuseikka, luotettavuus on tärkeintä. Ja minä kun jo niin ehdin tykästyä mun noppaan. Osaan jo käyttää tärkeimpiä hallintalaitteita aika sujuvasti, vaikka en ole lukenut käyttöohjekirjaa. Nyyh, ihan itkettää, kun noppa ei ole viikonloppuna omassa tallissaan. Toivokaa tekin, että se pääsee ehjänä kotiin. Hyvää viikonloppua lukijoilleni! 
Ps. Pitäisikö jo vaihtaa mopoautoon tai pelkkään mopoon?





Alla oleva musa on savolaisen huumoribändin Halavatun Pappojen solisti Pete Kauppisen muistolle. Menehtyi syöpään 25.01.2020 vain 54-vuotiaana. Mopollakin voip piästä kaavas...

lauantai 8. helmikuuta 2020

Enemmän aitoja kohtaamisia ja kirjoja - vähemmän somea!

"Aidot kohtaamiset ovatkin yllättäen paljon arvokkaammalta tuntuvia kuin hieno somepäivitys hetkestä", toteaa Satu Kapanen päivän maakuntalehdessä. Hän jatkaa kuinka aikaa vapautuu perheen yhdessäololle, kirjojen lukemiseen ja yhteiseen juoksuharrastukseen. Kapaset ovat poistaneet mm. Insta-tilinsä.

Työelämässä olevilla on ongelmana multitaskaus, joka tarkoittaa päivän mittaan tapahtuvia jatkuvia keskeytyksiä työssä. Meneillään voi olla useita projekteja samaan aikaan, palavereja ja nuorempien työntekijöiden opastusta. Kollegat ja esimiehet ravaavat juttusilla useita kertoja päivässä. Monilla työtilana voi olla avokonttori, jossa keskittyminen entisestään kärsii. Jos tekee kokonaistyöaikaa, pitää olla tavoitettavissa usein iltaisinkin ja viikonloppuisin. Kannettava tietokone viedään kotiin ja töitä jatketaan ehkä rauhallisemmassa ympäristössä ellei ole pieniä lapsia. Etätöitä tehdään niin kotona kuin lomalla kesämökillä.
Multitaskauksen on todettu laskevan työtehoa, aiheuttavan stressiä ja uupumista. Aivot kuormittuvat liikaa, koska työ on pirstaleista ja keskittyminen yhteen tehtävään häiriintyy jatkuvasti. Monet keski-ikäisetkin pelästyvät, että kyseessä on dementia, kun tavaroita hukkuu, avaimet häviävät ym.
Tutkijat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi vahvistavat kirjassaan Aivot työssä (2019 Otava), että aivoille multitaskaus on vierasta: tietoinen tarkkaavaisuus kohdistuu yhteen asiaan kerrallaan. Etenkin avokonttoreissa suosittu keskeyttämisen kulttuuri ruokkii keskittymishäiriöitä.

Entäpä koulujen nykyiset puuhaluokat, joissa toiset oppilaista yrittävät keskittyä tietokoneisiin ja samalla toiset hälisevät muuten vain tai tekevät ryhmätöitä. Miten rauhallisempaan kotiympäristöön tottunut lapsi selviää nyky koulussa?

Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin tuhoaa keskittymiskyvyn

Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin rasittaa aivoja ja aiheuttaa levottomuutta. Esimerkiksi sähköpostien käsittely kokouksissa vie aivojen etulohkon ylikierroksille. Tarkkaavaisuuteen ja kontrolliin keskittyvät aivoalueet ovat kuin tulessa. Pitkittyessään tällainen stressitila vaikuttaa aivoihin. Vaaroja havaitseva aivojen mantelitumake alkaa hiljalleen kasvaa. Tämän seurauksena stressi tulee kerta toisensa jälkeen yhä helpommin. Aivojen etuotsalohko voi ohentua, jolloin se ei enää pysty hillitsemään stressiä. Keskittyminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Aivojen vaarallinen muokkautuminen tapahtuu, jos päivistä puuttuvat kokonaan levolliset ja rauhalliset hetket. (Hallamaa 2019)

Huotilainen ja Moisala (2018) puhuvat tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavasta käytösmallista (attention deficit trait, ADT), josta kärsivälle on tyypillistä itsensä keskeyttäminen. Rauhallisessakin työskentelytilassa oireesta kärsivän mieleen tulvii muita meneillään olevaan tehtävään liittymättömiä asioita, jotka keskeyttävät työskentelyn. Elimistö on varuillaan ja ikään kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Muutaman päivän sähellys ja asioista toiseen hyppiminen väsyttää mutta ei vielä johda ADT:n kouriin, mutta muutaman viikon kiireisen säheltämisen jälkeen jokainen voi huomata itsessään ADT:n oireita. (https://talk.turkuamk.fi/puheenvuoroja/keskittymiskyky)

Kylläpä saan olla ikionnellinen, että oma työura on takanapäin. Minulla oli aina oma huone. Jossakin vaiheessa hoidin kahdenkin toimialan töitä mutta en koskaan kokenut, että keskittyminen olisi häiriintynyt. Sähköpostejahan ei siihen aikaan edes ollut vaan kaikki yhteydenpito käytiin joko puhelimitse tai kirjeitse. Ja tietenkin kasvokkain asiakkaiden kanssa.

Nykyinen uutistulva myös turruttaa. Miten löydät sieltä sen olennaisen, kun monet eri kanavat kertovat samoista uutisista ja turhista julkkiksista :). Olen jo yrittänyt hypätä yli rikokset ja oikeudenkäynnit ja julkkisjuorut. En sitten millään ymmärrä, miten joku rallikuskin tyttöystävä (nykyisin kai entinen) oli kuukausikaupalla otsikoissa. Englannin hovin ongelmia on jauhettu kyllästymiseen asti. Maakuntalehden tilaajatkin toivovat tavallisten ihmisten henkilöhaastatteluja.

Olen nauttinut tammikuusta ja helmikuun alusta, kun vähensin taas somen käytön minimiin samoin kuin turhan uutistulvan seuraamisen. Aloitin lukemaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa ja jäin siihen totaalisesti koukkuun. Luin ensin Ritva Ylösen: Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä. Teoksen pohjana on Ylösen väitöskirja: Tervaksinen toteemi - Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Väitöskirjansa Ylönen teki selvitäkseen kahden lapsensa, lapsenlapsen ja vävyn tapaturmaisista kuolemista. Pohjattoman syvästä surusta hän selvisi vertaistuella ja tekemällä eläkkeelle jäätyään väitöskirjan Päätalosta. Ylösen mukaan kriitikot arvostelivat kirjojen esteettisyyttä, romaanin muotoa, rakennetta ja tyyliä. Kirjailijaa vaadittiin uusiutumaan, lopettamaan junnaamisen ja pikkutarkan kerronnan. Ylönen arvelee, että jos Päätalo olisi kuunnellut kriitikoita, lukijat olisivat kaikonneet. Päätalo edustaa muuttumattomuuden voimaa. Jääräpäisyydellään hän selätti kriitikot. Päätalo ei kokenut olevansa taidekirjailija vaan tekee mitä osaa, kirjoittaa tosiasioita ja kuvaa ne omalla tavallaan. Tämä myös miellytti lukijoita.

Ensimmäinen käänne Päätalon julkisessa arvostamisessa tapahtui, kun presidentti Kekkonen myönsi kirjailijalle professorin arvon vuonna 1978. Päätalolle alkoi sataa 1980-luvulla huomionosoituksia ja median suitsutusta. Iijoki-sarja nousi myyntitilaston kärkeen vuosi vuoden jälkeen.

Selasin myös Sari Keskimaan väitöskirjaa 2018: Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämänkertana. Aion lukea myös Karoliina Timosen: Kirjeitä Iijoella - Kalle Päätalon elämän naiset (Gummerus 2019) ja Antti Heikkisen: Kallio-poika -Peilikuvassa Kalle Päätalo.

Sarjan kirjoja on kaikkiaan 26 kpl ja jokainen kirja noin 640 sivua. Iijoki-sarja on lajissaan kai maailman pisin omaelämänkerta. Samalla hän kuvaa yhden miehen näkökulmasta itsenäisen Suomen historiaa, tavallisen maaseutuyhteisön elämää - tukinuittoa ja asumista savottakämpissä, köyhyyttä ja kurjuutta, kansanomaista lääkintää kuten kuppausta, erilaisia kalan- ja metsänriistanpyyntitapoja ja paljon muuta. Murre on hersyvän rikasta. Ei ihme, että tykkään Kallen kielestä, koska siinä on paljon savolaisvaikutteita. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet lasketaan kuuluvaksi länsimurteisiin vaikka niissä on paljon itämurteiden piirteitä, etenkin savolaismurteista tulleita. Näinpä keski- ja pohjoispohjalaiset murteet luetaankin sekamurteisiin. Ne ovat epäyhtenäisiä, koska ne ovat kehittyneet sekä läntisistä lounais- ja hämäläismurteista että itäisistä savolaismurteista. Esimerkiksi Haapaveden, Kärsämäen, Nivalan ja Pyhäjärven sekä Koillismaan murteissa savolaisvaikutteet ovat voimakkaat, mikä ilmenee selvimmin sanoista kuten mehtä tai kahto, joissa ts korvataan ht:lla.

Hankin kaikki osat itselleni antikvariaatista (Finlandia Kirja). Koillismaa -sarjan luen seuraavaksi. Ei ole ollenkaan yllätys, että Kalle Päätalo kuuluu Suomen luetuimpiin kirjailijoihin. Kirjoja julkaistu yli 3,5 milj.kpl. Aikoinaan kriitikot suhtautuivat nuivasti mutta kansa luki ja piti. Kalle ponnisti kirjailijaksi ja Tampereen veroäyrikuninkaaksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Alku oli vaikeaa ja elämässä oli paljon vastoinkäymisiä, joista hän kirjoissaan kertoo.

Kiitos Kalle sinne pilven päälle! Sait taas uuden fanin. Olen nauranut, olen itkenyt kirjojesi äärellä. Minulla on menossa nyt Nuorikkoa näyttämässä kirja. Anteeksi, jos hyppäsin sotavuodet yli mutta luen ne kyllä. Kirjanmerkkinä minulla on sinun sanasi: "Vaikka elämä jakaakin antejaan kitsaasti, heltyy se sentään lujan uskon ja peräänantamattoman sitkeyden edessä!" Tulen käymään kesällä Taivalkoskella Kallioniemessä. Frank Sinatran My way (suom. Minun tieni) Eino Grönin laulamana sopii niin hyvin kuvaamaan Kalle Päätalon elämää...ja jokainen voi lukea sen, mä teinkö oikein.



Lisäyksenä vielä Veikko Polameren runo. Kalle Päätalolle, Ritva Ylöselle ja itselleni - raskaiden elämänkokemusten sankareille!

Klassiseen tapaan

Elämä,
hän on kuin tosi rakastettu,
johtaa hetki hetkeltä pois lähettyviltään,
ei jätä sinua, mutta ei hän rakasta sinua,
hän on kiinnostunut sinusta, sinä ylistät häntä,
saat pettyä, alat sättiä, vihastut, vannot,
ja hän näyttää surulliselta, sinä kiiruhdat
sovittelemaan, podet hetken riemua, ja
yhtenä päivänä hän on pettänyt sinut täydelleen,
sinä masennut, mutta hän on jälleen vierelläsi,
elämä, elämäntoveri, väkevä voimallinen,
ja sinä jatkat toivuttuasi "niin kuin haaksirikon
jälkeen eloon jäänyt merikarhu", yhä viisaampana,
alat tuntea hänet, sinä hymyilet väsymyksestä
ja onnesta, keskipäivän taivaan syvetessä
sinä katsot äkkiä taaksesi, hän on poissa.
Hyvää talven jatkoa lukijoilleni. Toivottaa: Beate panoraamakuvassa, joka jännästi teki tiehen mutkan, jota oikeasti ei ole. Ikäihmisten hyötyliikuntaa potkurilenkillä maaseudun rauhassa.
 
 

lauantai 18. tammikuuta 2020

Tämmöistä tammikuuta 2020





Kuvat kertovat tammikuun säiden vaihtelun. Jäälle uskaltauduin rannan tuntumassa käväisemään 10.1.2020. Yksi pilkkijä oli uskaltautunut vähän kauemmaksi mutta mistä sen tietää mitä tuuliavantoja tuolla selällä on. Uhkarohkeita ovat retkiluistelijat, pitävät jopa vaihtovaatteet mukana, jos sattuu kylmä kylpy välillä yllättämään. Vietämmekö edelleen termistä syksyä? Etelä-Suomessa jopa sinivuokot ja pajunkissat kukkivat ja sieniä kerätään tammikuussa. Sekaisin ovat vuodenajat menneet ja olisihan se jännää, jos osassa Suomea alkaisi syksyn jälkeen heti kevät.

Ensi viikon alkuun on ainakin luvannut tänne Savoon muutaman aurinkoisen päivän. Ulkoilu on haasteellista, kun sivuteillä on liukasta mutta olen kulkenut varovasti ja sauvat apuna. Metsälenkin tein 17.1. ja vanhaa ladunpohjaa pääsi hyvin kulkemaan, lunta oli rippeitä paikoin.

Eipä tunne itseään kovin energiseksi ja odotan jo kovasti valon lisääntymistä. Lenkin jälkeen on kiva fiilis mutta sittenpä se taas löpsähtää ja päivä vilahtaa kuin huomaamatta eikä ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Olisiko tämä vielä ennen joulua pidetyn kovan flunssan jälkimaininkeja. Yskääkin kesti kolmatta viikkoa. Muistikin tuntuu pätkivän, mikä kai on jo normaalia tässä iässä. Äsken makselin laskuja ja ihmettelin, mitä ihme maksuja olin maksanut Paytrailin, Klarnan, Svean ja Checkoutin kautta. Joissakin ei ollut merkintää lopullisen maksun saajasta. No, hyvä että olen edes muistanut laittaa laskut maksuun, jotka tulevat sähköpostiin. Viimeksi tilasin ainakin Pauligilta kaksi Juhla Mokka 90 vuotta kahvirasiaa. Olen höynähtänyt keräilemään Pauligin uutuus kahvipurkkeja, vaikka yleensä en keräile mitään.

Kaikki muistettavat asiat on jo laitettava lappusille. Milloin tilasin sen ja sen lehden, että muistan perua ettei siirry kestoksi. Anna -lehdellä oli niin hyvä kylkiäinen kirja, Rouva C, että tilasin kolmen kuukauden pätkän. Maakuntalehtikin tulee vielä paperiversiona, 4 kk etu oli 66 euroa ja sen jälkeen 297 euroa vuosi. Keväällä lehden tulon voi katkaista ja siirtää tilausta eteenpäin. Sen jälkeen aion ottaa tilauksen digilehtenä.

Laitanpa loppuun Pielisen rannalla kuvatun auringonnousuvideon. Ihana kesä, tule pian!

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulumietteitä sadan vuoden takaa suhteutettuna nykyaikaan

JOULUMIETTEITÄ
 Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin.
Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat
leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan,
valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot
suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät
sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset
iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on
pieninkin lahja riittävä ilon aihe.

Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja – unohtaneet.
 Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään
unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on
seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä
hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla
kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä
pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän
puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan
täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää
routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi
hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?» – »Minä tein sen lasten
vuoksi», vastaa joulukuusi.

 Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä,
että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on
aina ollut.

 Jouluna Honkapirtissä v. 1985
 Joulun viettoa Heselän torpassa 1954. Isä ja äiti istumassa vasemmalla nuorena avioparina. Isän äiti Anni istumassa neljäs vasemmalta ja hänen äitinsä Helena mummo edessä penkillä.
Jouluna Honkapirtissä v. 1983

Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä
juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua.
Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin
muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita
monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat
piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista
perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme.
Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.

 
Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se
vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat
vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena
päivänä ovat enemmän kuin muina.

 
Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät
edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset,
että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien
juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme
sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana,
tuolla puolen pyryjen ja pakkasten.

Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy joka hetki jotakin lisätä. Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille ja peittänyt loimella tämän parhaimpaansa ja emäntä on kantanut  nahkaiset ja turkit tupaan lämpiämään - sillä aamuyöstä varhain on määrä joulukirkkoon lähteä.
                                      - Juhani Aho: Lastuja 1921 - Kirjailija Juhani Ahon lukutuokio. Solbackan mökillä Vähä-Laukkoskella jouluna 1920. 
*********************************************************************
Mitäpä löysin tuosta vanhasta tekstistä, joka sopii nykyaikaan? Lapsia varten joulua on valmisteltu ja yritetty unohtaa huolet ja murheet, kun joulun pitäisi olla valon, rakkauden ja hyvän mielen juhla. Entisaikaan ihmiset söivät jouluna vuoden parhaimmat ateriat ja ruokaa oli yllin kyllin toisin kuin muina vuodenaikoina. Ruuanlaitto piti emännät kiireisinä (tuohon aikaan oli tosin piikojakin) ja kun miesväki köllähti pirtin penkille ruokaperäisille, kiirehti naisväki jo navettaan. Sata vuotta sitten on ryypiskelty sahtia ja ollut luvallista olla pienessä pöhnässä. Nykyään moni odottaa raitista joulua. Minun lapsuudessani annettiin vaatelahjoja ja seurapelejä, joita sai oma poikakin. Joukolla pelasimme innostavaa Monopoli peliä tai Afrikan tähteä.

"Joulua ei voi ahtaa yhteen muottiin eikä ottaa irralleen elämästä. Vaikka ilon täyttämä joulu on monen toive, vie armollisuus syvemmälle joulun sanomaan.
Joulu saapuu aina kulloisenkin elämän kehyksiin. Yhtenä vuonna ilolle jaksaa virittyä, mutta toisena on uskallettava antautua armollisuudelle: sille, että joulu on tämänhetkisen elämäni ja vointini näköinen.

Ja silti se on ihan oikea joulu". Näin kirjoittaa Maaret Kallion HS:n kolumnissa 21.12.2016. Tähän on helppo yhtyä ja toivottaa teille jokaiselle Rauhaisaa Joulun aikaa!



Nämä meidän perheen vanhat joulukuvat ovat vuodelta 1990. Me saimme silloin viettää joulua komeassa Korholan pirtissä. Haaveilimme jopa talovanhuksen lunastamisesta mutta haaveeksi se jäi.



Jouluna luen ainakin nämä.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Itsenäisyyspäivänä kaksisuuntaisia mielialoja

Tänä itsenäisyyspäivän aamuna vein sanomalehtinipun roskiin. Parin viikon lehdet, joissa pääuutisina postilaisten lakko ja sitä seurannut lumipalloefekti, joka päätyi ensin kunta- ja omistajaohjausministerin eroon ja pian myös pääministeri sai lähteä. Iltapäivälehtien lööpit ovat seuranneet tunti tunnilta tätä jännitysnäytelmää. Toimittaja- ja kuvaajaraukat odottelevat tuntikausia kokoushuoneiden suljettujen ovien takana saadakseen lopulta ympäripyöreitä vastauksia, joista politiikan toimittajat tekevät omat tulkintansa. Sama rumba jatkunee jouluun saakka. Paljon koukeroista kielenkäyttöä, kun poliitikko ei itsekään ole perillä asioista ja sopertelee mitä sattuu ja toistaa samaa liturgiaa.
Joskus ajattelen kauhulla, että nämäkö kansan valitsemat edustajat tekevät kauaskantoisia päätöksiä, joita taas seuraava komppania käy korjaamaan ja syyttelemään edeltäjiään. Ei ihme, että kansa napisee ja äänestysprosentit tippuvat. Miksi kohtuullinen tulotaso ei enää riitä vaan ahneus kasvaa? Luin jostakin, että on olemassa rikkaita, jotka eivät oikeastaan käytä rahojaan kuluttamiseen. Kuitenkin raha on heille tärkeä vallan ja aseman symboli. 

Mutta tänään juhlimme Suomen itsenäisyyttä ja kaikki kunnia sotaveteraanien vähenevälle joukolle. Perinteinen suomalainen itsenäisyyspäivä on linnan juhlat, Heikki Hurstin juhla köyhille, sotilasparaati ja vapaapäivä töistä.
Hyvää Itsenäisyyspäivää lukijoilleni!

"Nuorena elämää kannattaa viha ja rakkaus
pilvenkaltaiset päivät
joita valoisa köyhyys vartioi;
kuinka ne virtaavat nopeasti,
kuinka sinä koko ajan olet niissä mukana!
Talvien myötä maisema hidastuu,
sumu kehystää kirkkaat muistot
joihin käsi turhaan haparoi.
Nyt tarvitset elääksesi muutakin kuin
käärmemäntyjen satavuotiset kaarnat,
lapsuuden mansikkakallion kulottuvan heinän:
pienet tunteet, pienen vihan, rakkauden,
turvallisen toivon lyhdyn,
ulapan jossa unen merikorttia seuraten
aina saavut satamaan kareihin murskautumatta!
Sen on painanut kasvoillesi vuosien kehä,
väistämätön kuin yhä syvenevät viivasi,
ihminen."
                    - Hannu Mäkelä: Ikään kuin ihminen 1980 -
 


Heinä on haudannut mansikkamäen,
Nään vielä hänen juoksevan
Kädessään leija ja kerä
Tuulien perään.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet,
Hiljentyneet on talojen äänet.
Missä paljain jaloin juoksee hän nyt,
Kun kylään tyhjentyvään
mä takaisin löydä en?
Nyt, kun on täynnä jo huolia syli,
Päästävä yli.
Tahtoisin takaisin mansikkamäet,
Leijan ja hänet.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet,
Hiljentyneet on talojen äänet.
Missä paljain jaloin juoksee hän nyt,
Kun kylään tyhjeentyvän
en takaisin löydä
Tähti ei johtanut pihakoivun luo.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet,
Hiljentyneet on talojen äänet.
Missä paljain jaloin juoksee hän nyt,
Kun kylään tyhjeentyvän
en takaisin löydä
Tähti ei johtanut pihakoivun luo.

Lähde: Musixmatch

Lauluntekijät: Lasse Kurki



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...