Torstaina oli pitkästä aikaa hieno ulkoilukeli ja kävelin sauvat apuna pienen matkan jäällä. Ei ollut nastakenkiä, joten meno oli huteraa ja kunhan nyt köpöttelin ja nautin auringonpaisteesta pikkupakkasessa, tais olla -6 astetta. Hankikin kantoi ja osan lenkistä pääsin pellon poikki. Tulin pihaan niin iloisella mielellä ja rentoutuneena. Ajattelin samaan syssyyn käydä lähikaupalla ja hyppäsin 'karvanoppaani', starttasin ja kuului vouvou - siihenpä ajo tyssäsi. Poika sattui olemaan pihassa ja ehdotti taas, että hän lataa pikalaturilla virtaa (tehnyt sen jo pari kertaa). Minä siihen, että nyt loppui tää pelleily ja otin yhteyttä lähimpään huoltoon (lähes 100 km:n päässä), mistä auto on myös ostettu vajaa kaksi vuotta sitten. No eihän huoltoaikaa saanut enää samalle päivälle, koska oli jo iltapäivä. Ja mitenkäs ajan, kun ei käynnistykään? Huollossa käskettiin soittamaan Ajoturvaan ja niinhän minä tein. Aijaij, kun mun noppa köytettiin etukäpälistään kiinni niin en yhtään tykännyt eikä noppani :). Kun siis en ole autoihminen en tietenkään noteerannut, kun eka huollossa sanottiin, että näissä merkeissä on ilmennyt joitakin akkuvikoja. Sanomatta jätettiin, että akku voi tyhjentyä noin vain vuorokaudessa. Minä muistaakseni sanoin silloin, että miksi sitä akkua ei voi nyt jo vaihtaa. Vastaus oli, että ei maahantuoja sitä hyväksyisi. Vai onko kyseessä joku isompikin vika, jota ostaja ei voi tietää!? Huollosta sitten soiteltiin, että heti maanantaina katsotaan ja korjataan. Ystävällisesti tietenkin, kun tietävät, että asiakas saa pian viestin, että annapa palautetta viime käynnistäsi korjaamolla ja millaista oli Ajoturvan toiminta. Minäkin olin lenkin jälkeen niin rentoa tyttöä, että asiallisesti ja savolaisella huumorilla juttelin, että ei tässä mittään hättee, asioilla on tapana järjestyä. Ihmettelin vaan, että miten uuden auton akku on sökö ja vertasin tietysti entisiin saman merkin autoihin, joita meillä on ollut kolme ennen tätä. Ei niissä akut tyhjentyneet, vaikka ajoa toisella autolla tuli vähemmän, kun minulla oli lyhyt työmatka. Jotain mun korvaan jäi kaihertamaan huollon sanonta 'peltoautosta'! No annoin sen mennä ohitte. Peltoauto toimi kyllä viime kesänä kuin rasvattu ja hyrähti uskollisesti käyntiin joka aamu. Tykkäsi kai, kun sitä käytettiin enemmän. Merkkiuskollisena olen pysynyt ja en halua ISOA autoa, kun auto ei ole meille statussymboli vaan kulkuväline, jolla pääsen liikkumaan täällä maaseudulla. Halusin myös tämmöisen city-maasturin, koska autossa on korkeampi maavara. Auton ulkonäkö on myös sivuseikka, luotettavuus on tärkeintä. Ja minä kun jo niin ehdin tykästyä mun noppaan. Osaan jo käyttää tärkeimpiä hallintalaitteita aika sujuvasti, vaikka en ole lukenut käyttöohjekirjaa. Nyyh, ihan itkettää, kun noppa ei ole viikonloppuna omassa tallissaan. Toivokaa tekin, että se pääsee ehjänä kotiin. Hyvää viikonloppua lukijoilleni! Ps. Pitäisikö jo vaihtaa mopoautoon tai pelkkään mopoon?
Alla oleva musa on savolaisen huumoribändin Halavatun Pappojen solisti Pete Kauppisen muistolle. Menehtyi syöpään 25.01.2020 vain 54-vuotiaana. Mopollakin voip piästä kaavas...
"Aidot kohtaamiset ovatkin yllättäen paljon arvokkaammalta tuntuvia kuin hieno somepäivitys hetkestä", toteaa Satu Kapanen päivän maakuntalehdessä. Hän jatkaa kuinka aikaa vapautuu perheen yhdessäololle, kirjojen lukemiseen ja yhteiseen juoksuharrastukseen. Kapaset ovat poistaneet mm. Insta-tilinsä.
Työelämässä olevilla on ongelmana multitaskaus, joka tarkoittaa päivän mittaan tapahtuvia jatkuvia keskeytyksiä työssä. Meneillään voi olla useita projekteja samaan aikaan, palavereja ja nuorempien työntekijöiden opastusta. Kollegat ja esimiehet ravaavat juttusilla useita kertoja päivässä. Monilla työtilana voi olla avokonttori, jossa keskittyminen entisestään kärsii. Jos tekee kokonaistyöaikaa, pitää olla tavoitettavissa usein iltaisinkin ja viikonloppuisin. Kannettava tietokone viedään kotiin ja töitä jatketaan ehkä rauhallisemmassa ympäristössä ellei ole pieniä lapsia. Etätöitä tehdään niin kotona kuin lomalla kesämökillä. Multitaskauksen on todettu laskevan työtehoa, aiheuttavan stressiä ja uupumista. Aivot kuormittuvat liikaa, koska työ on pirstaleista ja keskittyminen yhteen tehtävään häiriintyy jatkuvasti. Monet keski-ikäisetkin pelästyvät, että kyseessä on dementia, kun tavaroita hukkuu, avaimet häviävät ym. Tutkijat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi vahvistavat kirjassaan Aivottyössä (2019 Otava), että aivoille multitaskaus on vierasta: tietoinen tarkkaavaisuus kohdistuu yhteen asiaan kerrallaan. Etenkin avokonttoreissa suosittu keskeyttämisen kulttuuri ruokkii keskittymishäiriöitä.
Entäpä koulujen nykyiset puuhaluokat, joissa toiset oppilaista yrittävät keskittyä tietokoneisiin ja samalla toiset hälisevät muuten vain tai tekevät ryhmätöitä. Miten rauhallisempaan kotiympäristöön tottunut lapsi selviää nyky koulussa?
Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin tuhoaa keskittymiskyvyn
Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin rasittaa aivoja ja aiheuttaa levottomuutta. Esimerkiksi sähköpostien käsittely kokouksissa vie aivojen etulohkon ylikierroksille. Tarkkaavaisuuteen ja kontrolliin keskittyvät aivoalueet ovat kuin tulessa. Pitkittyessään tällainen stressitila vaikuttaa aivoihin. Vaaroja havaitseva aivojen mantelitumake alkaa hiljalleen kasvaa. Tämän seurauksena stressi tulee kerta toisensa jälkeen yhä helpommin. Aivojen etuotsalohko voi ohentua, jolloin se ei enää pysty hillitsemään stressiä. Keskittyminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Aivojen vaarallinen muokkautuminen tapahtuu, jos päivistä puuttuvat kokonaan levolliset ja rauhalliset hetket. (Hallamaa 2019)
Huotilainen ja Moisala (2018) puhuvat tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavasta käytösmallista (attention deficit trait, ADT), josta kärsivälle on tyypillistä itsensä keskeyttäminen. Rauhallisessakin työskentelytilassa oireesta kärsivän mieleen tulvii muita meneillään olevaan tehtävään liittymättömiä asioita, jotka keskeyttävät työskentelyn. Elimistö on varuillaan ja ikään kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Muutaman päivän sähellys ja asioista toiseen hyppiminen väsyttää mutta ei vielä johda ADT:n kouriin, mutta muutaman viikon kiireisen säheltämisen jälkeen jokainen voi huomata itsessään ADT:n oireita. (https://talk.turkuamk.fi/puheenvuoroja/keskittymiskyky)
Kylläpä saan olla ikionnellinen, että oma työura on takanapäin. Minulla oli aina oma huone. Jossakin vaiheessa hoidin kahdenkin toimialan töitä mutta en koskaan kokenut, että keskittyminen olisi häiriintynyt. Sähköpostejahan ei siihen aikaan edes ollut vaan kaikki yhteydenpito käytiin joko puhelimitse tai kirjeitse. Ja tietenkin kasvokkain asiakkaiden kanssa.
Nykyinen uutistulva myös turruttaa. Miten löydät sieltä sen olennaisen, kun monet eri kanavat kertovat samoista uutisista ja turhista julkkiksista :). Olen jo yrittänyt hypätä yli rikokset ja oikeudenkäynnit ja julkkisjuorut. En sitten millään ymmärrä, miten joku rallikuskin tyttöystävä (nykyisin kai entinen) oli kuukausikaupalla otsikoissa. Englannin hovin ongelmia on jauhettu kyllästymiseen asti. Maakuntalehden tilaajatkin toivovat tavallisten ihmisten henkilöhaastatteluja.
Olen nauttinut tammikuusta ja helmikuun alusta, kun vähensin taas somen käytön minimiin samoin kuin turhan uutistulvan seuraamisen. Aloitin lukemaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa ja jäin siihen totaalisesti koukkuun. Luin ensin Ritva Ylösen: Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä. Teoksen pohjana on Ylösen väitöskirja: Tervaksinen toteemi - Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Väitöskirjansa Ylönen teki selvitäkseen kahden lapsensa, lapsenlapsen ja vävyn tapaturmaisista kuolemista. Pohjattoman syvästä surusta hän selvisi vertaistuella ja tekemällä eläkkeelle jäätyään väitöskirjan Päätalosta. Ylösen mukaan kriitikot arvostelivat kirjojen esteettisyyttä, romaanin muotoa, rakennetta ja tyyliä. Kirjailijaa vaadittiin uusiutumaan, lopettamaan junnaamisen ja pikkutarkan kerronnan. Ylönen arvelee, että jos Päätalo olisi kuunnellut kriitikoita, lukijat olisivat kaikonneet. Päätalo edustaa muuttumattomuuden voimaa. Jääräpäisyydellään hän selätti kriitikot. Päätalo ei kokenut olevansa taidekirjailija vaan tekee mitä osaa, kirjoittaa tosiasioita ja kuvaa ne omalla tavallaan. Tämä myös miellytti lukijoita.
Ensimmäinen käänne Päätalon julkisessa arvostamisessa tapahtui, kun presidentti Kekkonen myönsi kirjailijalle professorin arvon vuonna 1978. Päätalolle alkoi sataa 1980-luvulla huomionosoituksia ja median suitsutusta. Iijoki-sarja nousi myyntitilaston kärkeen vuosi vuoden jälkeen.
Selasin myös Sari Keskimaan väitöskirjaa 2018: Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämänkertana. Aion lukea myös Karoliina Timosen: Kirjeitä Iijoella - Kalle Päätalon elämän naiset (Gummerus 2019) ja Antti Heikkisen: Kallio-poika -Peilikuvassa Kalle Päätalo.
Sarjan kirjoja on kaikkiaan 26 kpl ja jokainen kirja noin 640 sivua. Iijoki-sarja on lajissaan kai maailman pisin omaelämänkerta. Samalla hän kuvaa yhden miehen näkökulmasta itsenäisen Suomen historiaa, tavallisen maaseutuyhteisön elämää - tukinuittoa ja asumista savottakämpissä, köyhyyttä ja kurjuutta, kansanomaista lääkintää kuten kuppausta, erilaisia kalan- ja metsänriistanpyyntitapoja ja paljon muuta. Murre on hersyvän rikasta. Ei ihme, että tykkään Kallen kielestä, koska siinä on paljon savolaisvaikutteita. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet lasketaan kuuluvaksi länsimurteisiin vaikka niissä on paljon itämurteiden piirteitä, etenkin savolaismurteista tulleita. Näinpä keski- ja pohjoispohjalaiset murteet luetaankin sekamurteisiin. Ne ovat epäyhtenäisiä, koska ne ovat kehittyneet sekä läntisistä lounais- ja hämäläismurteista että itäisistä savolaismurteista. Esimerkiksi Haapaveden, Kärsämäen, Nivalan ja Pyhäjärven sekä Koillismaan murteissa savolaisvaikutteet ovat voimakkaat, mikä ilmenee selvimmin sanoista kuten mehtä tai kahto, joissa ts korvataan ht:lla.
Hankin kaikki osat itselleni antikvariaatista (Finlandia Kirja). Koillismaa -sarjan luen seuraavaksi. Ei ole ollenkaan yllätys, että Kalle Päätalo kuuluu Suomen luetuimpiin kirjailijoihin. Kirjoja julkaistu yli 3,5 milj.kpl. Aikoinaan kriitikot suhtautuivat nuivasti mutta kansa luki ja piti. Kalle ponnisti kirjailijaksi ja Tampereen veroäyrikuninkaaksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Alku oli vaikeaa ja elämässä oli paljon vastoinkäymisiä, joista hän kirjoissaan kertoo.
Kiitos Kalle sinne pilven päälle! Sait taas uuden fanin. Olen nauranut, olen itkenyt kirjojesi äärellä. Minulla on menossa nyt Nuorikkoa näyttämässä kirja. Anteeksi, jos hyppäsin sotavuodet yli mutta luen ne kyllä. Kirjanmerkkinä minulla on sinun sanasi: "Vaikka elämä jakaakin antejaan kitsaasti, heltyy se sentään lujan uskon ja peräänantamattoman sitkeyden edessä!" Tulen käymään kesällä Taivalkoskella Kallioniemessä. Frank Sinatran My way (suom. Minun tieni) Eino Grönin laulamana sopii niin hyvin kuvaamaan Kalle Päätalon elämää...ja jokainen voi lukea sen, mä teinkö oikein.
Lisäyksenä vielä Veikko Polameren runo. Kalle Päätalolle, Ritva Ylöselle ja itselleni - raskaiden elämänkokemusten sankareille!
Klassiseen tapaan Elämä, hän on kuin tosi rakastettu, johtaa hetki hetkeltä pois lähettyviltään, ei jätä sinua, mutta ei hän rakasta sinua, hän on kiinnostunut sinusta, sinä ylistät häntä, saat pettyä, alat sättiä, vihastut, vannot, ja hän näyttää surulliselta, sinä kiiruhdat sovittelemaan, podet hetken riemua, ja yhtenä päivänä hän on pettänyt sinut täydelleen, sinä masennut, mutta hän on jälleen vierelläsi, elämä, elämäntoveri, väkevä voimallinen, ja sinä jatkat toivuttuasi "niin kuin haaksirikon jälkeen eloon jäänyt merikarhu", yhä viisaampana, alat tuntea hänet, sinä hymyilet väsymyksestä ja onnesta, keskipäivän taivaan syvetessä sinä katsot äkkiä taaksesi, hän on poissa.
Hyvää talven jatkoa lukijoilleni. Toivottaa: Beate panoraamakuvassa, joka jännästi teki tiehen mutkan, jota oikeasti ei ole. Ikäihmisten hyötyliikuntaa potkurilenkillä maaseudun rauhassa.
