"Kun ihmisen henki jättää ruumiin, ero on kertakaikkinen ja pysyvä. Jokainen, joka on katsonut kuollutta kasvoihin, tietää, mistä on kysymys.
Kuollut ei näytä siltä kuin hän nukkuisi. Kuollut näyttää autiotalolta, tyhjältä kuin pois lehahtaneen perhosen kotelo.
Se, joka tässä eli, on mennyt. Hänen olemuksensa on tuttu, mutta samalla etäinen.
Kun kuolema tulee iholle, elämä muuttuu. Katsoessaan kuollutta näkee itsensä toisin.
Ensimmäinen suruviestin jälkeinen päivä osoittaa vääjäämättömästi, miten kellot tikittävät aikaa vain suruttomille.
Silmänräpäykset venyvät ikuisuuksiksi. Ne johdattavat outoon, puoliksi minuuden ulkopuoliseen todellisuuteen, jossa maailma näyttäytyy unen kaltaisten verhojen läpi.
Tulevaisuus katoaa, yksinäinen tietoisuus loittonee ulkopuolisista. Eletty elämä levittäytyy silmien eteen kuin valtava kuvakudos. Kaikki menneet ja nykyiset tapahtumat ovat siinä yhtä aikaa läsnä.
Peloista suurin on se, ettei mitään tarkoitusta olisikaan, eikä sielun kuolemattomuutta. Kuolema kysyy, olemmeko pelkkää ainetta. Jos olemme, mitä mieltä on missään, kenelläkään?"¨
***************************************
Pyhäinpäivän jälkeinen sunnuntaiaamu valkeni -10 C asteen pakkassäässä. Veimme eilen rakkaamme haudalle kynttilät ja samoin omassa pihassa sytytimme kynttilän tienvarren lyhtyyn. Mietin Raatikaisen kirjoitusta ja en voi muuta kuin yhtyä siihen. Mieheni ruumista emme voineet katsoa tai meidän ei annettu katsoa. Olen kyllä katsonut isääni, mummoani, anoppiani ja serkkuni vain 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa menehtynyttä poikaa arkussa. Kaikkia yhdistää sama kokemus. He eivät ole läsnä ruumiissaan vaan jossakin muualla. Minulle kuolema ei ole enää pelottava kokemus.
