"Kun ihmisen henki jättää ruumiin, ero on kertakaikkinen ja pysyvä. Jokainen, joka on katsonut kuollutta kasvoihin, tietää, mistä on kysymys.
Kuollut ei näytä siltä kuin hän nukkuisi. Kuollut näyttää autiotalolta, tyhjältä kuin pois lehahtaneen perhosen kotelo.
Se, joka tässä eli, on mennyt. Hänen olemuksensa on tuttu, mutta samalla etäinen.
Kun kuolema tulee iholle, elämä muuttuu. Katsoessaan kuollutta näkee itsensä toisin.
Ensimmäinen suruviestin jälkeinen päivä osoittaa vääjäämättömästi, miten kellot tikittävät aikaa vain suruttomille.
Silmänräpäykset venyvät ikuisuuksiksi. Ne johdattavat outoon, puoliksi minuuden ulkopuoliseen todellisuuteen, jossa maailma näyttäytyy unen kaltaisten verhojen läpi.
Tulevaisuus katoaa, yksinäinen tietoisuus loittonee ulkopuolisista. Eletty elämä levittäytyy silmien eteen kuin valtava kuvakudos. Kaikki menneet ja nykyiset tapahtumat ovat siinä yhtä aikaa läsnä.
Peloista suurin on se, ettei mitään tarkoitusta olisikaan, eikä sielun kuolemattomuutta. Kuolema kysyy, olemmeko pelkkää ainetta. Jos olemme, mitä mieltä on missään, kenelläkään?"¨
***************************************
Pyhäinpäivän jälkeinen sunnuntaiaamu valkeni -10 C asteen pakkassäässä. Veimme eilen rakkaamme haudalle kynttilät ja samoin omassa pihassa sytytimme kynttilän tienvarren lyhtyyn. Mietin Raatikaisen kirjoitusta ja en voi muuta kuin yhtyä siihen. Mieheni ruumista emme voineet katsoa tai meidän ei annettu katsoa. Olen kyllä katsonut isääni, mummoani, anoppiani ja serkkuni vain 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa menehtynyttä poikaa arkussa. Kaikkia yhdistää sama kokemus. He eivät ole läsnä ruumiissaan vaan jossakin muualla. Minulle kuolema ei ole enää pelottava kokemus.
Koskettava ja herkkä on postauksesi, kiitos siitä. Eilinen päivä nosti jälleen mieleen kaipauksen ja ikävän. Sytytetyt kynttilät haudoilla kertoivat omaa kieltään sisimpään painetusta kysymyksestä "miksi". Mutta kun kaikella on aikansa, vaikeatkin kokemukset on elettävä läpi. Minulle kuolleen katsominen on ollut kynnys, vain äidilleni jätin jäähyväiset sairaalan ruumishuoneella. Isovanhempani ja oman tyttäreni halusin muistaa elävinä enkä pystynyt heitä arkussa katsomaan, vaikka sisarukset lapsineen jättivät jäähyväiset tyttärelleni kappeliin tuotaessa. Kuolema on niin lopullista. Tuntuu tärkeältä sytyttää kynttilät haudalle ja hetkeksi hiljentyä siellä. Niin eilenkin. Kiitos Beate postauksestasi jälleen kerran.♥
VastaaPoistaKiitos anja ja moni haluaa muiston vain elävästä läheisestään. On se raskasta kaikkinensa. Nyt ihmettelen, mistä ihmeestä ihminen löytää voimia, että pysyy koossa ja ettei sekoa. Muistan itsestäni, että menin juuri tuohon shokki-unitilaan. Pitkään, pitkään aikaan en itkenyt, kyyneleitä ei vaan tullut.
PoistaLäheisen menettäminen on raskasta, mutta ajan kuluessa olen huomannut että en enää pelkää kuolemaa. Muistot ja ajatus siitä että elämä jatkuu onnellisena menetyksestä huolimatta saavat sen aikaan. Hyvää sunnuntain jatkoa sinulle!
VastaaPoistaKiitos Maarit. Elämä voi näköjään jatkua ja minua on kannattanut suuri kiitollisuus ja se, että meillä oli onnellinen avioliitto. Ei jäänyt mikään kaivertamaan mieltä.
PoistaRuumis on vain kuori, eikä henki koskaan katoa
VastaaPoistaUskomme näin...mummoni lauloi joskus "ruumis kun kuolee niin sielu se jääpi perinnöksi armahan syntymämaan..." Kuolemanjälkeistä elämää käsitellään monin tavoin eri uskonnoissa, mystiikassa ja spiritualismissa.
PoistaKyllä niin on, henki lähtee ja jää vain kuori. Sen olen nähnyt niin hoitajana kuin omaisena miehen vierellä. Vaikea sanoa, mitä siinä tilanteessa tuntee... helpotusta? Suru ja ikävä tulee sitten myöhemmin.
VastaaPoistaElämä jatkuu, maailma pyörii edelleen, mikään ei pysähdy. No tuosta onnesta nyt en osaa sanoa, onko sitä enää senkummemmin koskaan. Ehkä pieniä ilon murusia, sillointällöin.
Haudoille en päässyt eilen, vaan kuitenkin toisen hautausmaan muistelupaikalle vietiin kynttilät. Oli sekin kaunista ja omalla pihalla taitaa palaa vieläkin muistokynttilät.
Kiitokset sinulle runoista ja kirjoituksesta.
Kiitos Emilie. Sinä jos kuka tiedät kuolemasta hoitajan näkökulmasta. On aivan eri asia olla omaishoitaja kuin ammatillisessa hoitotyössä, jossa potilaat ovat vieraita ihmisiä. Siksi kai hoitajan ja lääkärin työt on kärkisijoilla ammattiarvostuslistalla.
PoistaNyt 20 vuotta mieheni kuoleman jälkeen käyn edelleen läpi saattohoitoaikaa ja kuoleman "odotusta". Lapseni olivat läsnä, mutta eivät toivottavasti muista, miltä isä näytti (4 ja 8). En halua kysyä, muistavatko. Itsestäni tuli erilainen sen kokemuksen jälkeen, mutta muistan rakkaudella miestäni avioliiton ajalta : ) Olen havainnut, että ihmiset eivät halua puhua kuolemasta, vaikka se olisi varmasti lopulta hyväksi puhua.
VastaaPoistaKiitos Mayo. Saattohoito on raskas tie ja minulle se olisi ollut suunnaton kärsimys nähdä mies vaikeasti vammaisena vaikkakin elossa. Minuakin miehen kuolema ennenaikaisesti ja äkillisesti on kasvattanut ihmisenä.
PoistaUpea ja koskettava postaus ja oi oi noita runoja ja kuvia. Kauniita.
VastaaPoistaKiitos enkuli. Oli aikaa niin kirjoittelin runot suoraan kuviin. Aikamoinen etsiminen kuvakansioista, että löytyi sopivia.
PoistaKaunis ja koskettava postaus, kiitos Beate♥
VastaaPoistaHyvää ja antoisaa viikkoa sinulle!♥♥♥
Kiitos tästä postauksesta!
VastaaPoistaKauniita runoja ♥
VastaaPoista