Tammikuun tarinoita

Eilen illalla pihani oli vielä näin siisti. Kuntokuuri alkoi hyvin, kun keskiviikkona kävin ensin lenkillä noin 3 km ja illalla puoli kahdeksan aikoihin lähdin lumitöihin. Huhkin puhtaaksi koko pihan, aikaa meni 1 tunti 20 min (yritän tätä kirjanpitoa pitää, lunta noin 5 cm). Yön aikana piha oli taas lumen peitossa ja torstai aamuna kolasin sen uudelleen, noin tunti (lunta noin 3 cm, tuiskukohdissa 4-5 cm, lumi oli myös kosteampaa eli painoi enemmän). Hartioita särki yöllä ja oikean käden ranne oli vähän kipeä. Minulla palaa vielä jouluvaloja varastokontissa. Pitänee kohta sammutella.

Tässä tilanne tänä aamuna ja jäljet lumeen on jättänyt naapurin kissa ja rakas poikani, joka saapui muoria auttamaan. Kun miehellä on ikää vähän päälle 40 vuotta niin tuon vertaisen lumen siirtelee helpon näköisesti penkoille eikä aikaa mene kauan. Minä tykkään pitää pihan talvella siistinä ja itse kolaamalla sen saa sileäksi. Jos satanutta lunta ei kolaa heti pois niin autolla ajaessa se painuu, tulee polanteita ja möykkyjä. Ja onhan tasaisella lumipohjalla mukavampi kävellä tai hurautella potkurilla pitkä liuku. Kun talossa on asunut 41 vuotta, talo tuntee jo asujansa ja toivottaa tulijan kotiin. Tulitpa läheltä tai kaukaa, aina sydämessä läikähtää ilo kotitielle kääntyessä. "Olin kuvitellut jotain suurempaa kuin se, minkä pystyin elämälle antamaan. Jotain suurempaa kuin se, minkä elämä minulle antoi. Torjuttu ajatus, että jotain tärkeää jäi tekemättä, että jokin uneksittu, joka oli käden ulottuvilla, hälveni kuin aamu-usva. Niin kuin lehdet metsässä, niin on ihmisen suku. Jotain suurta olin kaavaillut? Eikö lyhyt elämä ole kyllin suurta? Kai sentään jotain jäisi jäljelle kaikesta siitä rojusta, jota olin elämäni ajan koonnut? Kuka sanoikaan, että pitkän elämän vaarana on se, että unohtaa, miksi oli elänyt?" (Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta)

Sattumalta löysin koneeltani vanhan kuvan. Poika kokeilee enonsa jääkiekkovarusteita. Isäkin kuvassa ja arvannette kuka kolmas.

Lisää pärstäkuviani lenkeiltä dokumentiksi. Ei pitäisi herkkuja syödä mutta jos nyt tämän kerran. Tuo englantilainen hedelmäkakku on niin hyvää ja pakkasessa oli torttujakin. Lenkillä kulutetut kalorit tulivat siten takaisin, huoh. Ja loppuun runoa.

    Sunnuntaina, kun punainen pakkastaivas

vihdoin on tarpeeksi korkealla, lapset

muistuttavat postikortteja, kaikki on

heleää, kirkasta, lasinkaltaista,

kun painajainen irrottautuu sinusta,

ja hengität syvään taitut siihen mikä

on, ainoaan elämääsi, puserrat sen itseäsi

vasten, kaksin käsin

    kassin, lapsen, ihmisen joka nyt lähtee

tai tulee, vaikka lähteekin, tulee

kuvatuksi silmän verkkokalvoon, korvaan.

Otat sen, otokset, leikkaamattomana.

Ja kohtauksista kasvaa juoni, kaunis kaari.

Yli taivaankannen kuin suihkukoneen häntä.

                                  - Arja Tiainen: Sunnuntaina (Vallan Casanovat 

                                     1979)