lauantai 15. lokakuuta 2011

Muiston pysyvyys

En jaksa enää kerrata tänne suruprosessini vaiheita. Kun kuolema on äkillinen tapaturma se pysäyttää tajunnan ja elämän. Kaikki tuntuu loppuvan siihen kuin seinään, omaa elämää ei ole, on vain haamumainen tyhjyys. Parempi niin, koska luulen näkeväni jo edes hivenen kerrallaan vaaleitakin värejä. Tie on ollut pitkä ja jokainen, joka surun tien kulkee, tietää sen. En edes muista läheskään kaikkea alkuajoista. Hautajaiskuvissakin olen kalpea, totinen, ei yhtään kyyneltä. Vasta tänä keväänä pystyin laittamaan miehen kuvan esille oman isäni viereen.

Ihmisiä tuli ja meni mutta eivät he pystyneet tuomaan lohtua paljonkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisestä illasta, kuinka eräs tuttava toi vasta leipomiaan karjalanpiirakoita ja kuolemasta ei edes puhuttu. Kun kukat ovat kuihtuneet, puheet pidetty, läheinen laskettu hautaan, jäät yksin. Prosessi oli käytävä läpi oman pään sisällä. Luin paljon surua käsitteleviä kirjoja mm. Martti Lindqvistiä. Meitä oli onneksi kaksi, jotka surimme; minä ja poikamme.
Runous on ollut aina sydäntäni lähellä ja siitä sain voimia. Luonnossa liikkuminen, musiikin kuuntelu, pienet arkipäivän askareet. Joskus tuntui, että jonkun maalauksen katselu (mm. Haavoittunut enkeli) sai surujään sulamaan kyyneliksi.

Ehkä nyt voin sanoa päässeeni siihen vaiheeseen, että kiitän siitä, että hän eli ja sain melkein kolme vuosikymmentä jakaa elämäni hänen kanssaan. Hänenlaistaan ei tule koskaan kohdalleni, sen hyväksyin jo heti alussa.
Tuli toinen aivan erilainen, eriluontoinen, erinäköinen ja -kokoinen, erituoksuinen, hoikkavartinen lähes hento minun rinnallani. Kaikki oli uutta, kosketus ei tuntunut samalle eikä hänellä ollut karhunkämmentä eikä karhunsyliä. Puhelias ja sosiaalinen minuun verrattuna. Ja kuitenkin lopulta hänestä alkoi löytymään sama sielu, sama sisin vaikkakin eri muottiin valettuna. Se on hassua kuinka sen koen. Aivan kuin hänen kauttaan saisin myös osan siitä lämmöstä ja hoivasta mitä mieheltäni olisin saanut.

Kukaan ei edes paheksunut, että aloin tapailla uutta miestä vain viisi kuukautta miehen poismenon jälkeen. Jopa sururyhmässä pappi huomasi, että jotakin on tapahtunut. Niin jotakin oli tapahtunut mutta olin edelleen lähes shokkitilassa ja elimistö kävi ylikierroksilla. Pää sanoi: yksin en jää, mitäs menit kuolemaan. Onnekseni sain rinnalleni ihmisen, jolla oli oma avioeron suruprosessi kesken. Näin me kaksi haavoitettua tuimme toisiamme.


                                          Kolilla 26.06.2006

ÄKKIÄ LINTU LIVERSI

Äkkiä lintu liversi.
      Hengähdit unessa, syvään,
      tuskallisesti. Sillä
          maa oli aivan hiljaa.
                Hyönteisten ääni tarhan suurissa puissa ainoa
                   ääni,
ilma ei edes hipaissut
lehvää. Ne lepäsivät
    lomikkain, liikahtamatta
    valon tyvenessä.
        Unikot loistivat valkeaa seinää vasten. Muistin
        että nämä jäsenet pian hajoavat
            maaksi.
Jokainen hetki on täyttymys,
lunastus ja lähtö,
Hedelmä, kukka ja siemen.
     Tarhan suurissa puissa me,
      hetken, kypsymme syntymän kovaan
           tuskaan,
kasvun lunastukseen ja
kuoleman armoon. Kuin vesi
suvannossa, niin valo
     lepäsi nurmikentillä. Me
     nukuimme. Helo päivän ohitse
           kulki. 

- Lassi Nummi -

3 kommenttia:

  1. Beate!

    Pitkän tie olet jo käynyt, surutyö on suuri ja syvällinen prosessi, joka on työstettävä läpi...
    Minulla pahin surutyö kesti seitsemän vuotta poikani itsetuhoisen kuoleman jälkeen. Mutta se muutti minut toiseksi ihmiseksi.

    On hyvä, Beate, että olet löytänyt ihmisen rinnallesi kulkemaan; voitte tukea toinen toistanne. Elämää on vielä edessäpäin, kenties paljonkin, ei sitä kannata jättää elämättä.

    Kaunis ja syvällinen tuo Lasse Nummen runo, kiitos siitä ja kirjoituksestasi!<3

    Hyvää sunnuntaipäivää sinulle, Beate<3

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos Aili-mummo myötäelämisestä! Onko tässä johdatusta mukana, että juuri sinun blogia lukiessani, sain sysäyksen aloittaa kirjoittelu tänne. Tuosta omasta muutoksestani on myös tarkoitus kirjoitella jahka ennätän.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä tekstistä. Sattumalta toisen blogin kautta tänne eksyin ja aloin lukemaan näitä vanhempia kirjoituksiasi.

    VastaaPoista

Kiitos jokaisesta kommentista. Olen hyvin iloinen niistä ja jokainen on tärkeä niin lyhyt kuin pitkäkin. Jos et ole bloggerissa, voit kommentoida myös anonyyminä, kun valitset sen kommentointi palkista.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...