OMAN ELÄMÄNHALLINTAKEINOT - AGGRESSION HYÖTYKÄYTTÖ JA SURUTYÖ
Oman elämänhallintakeinot juontavat juurensa jo lapsuudesta. Suuri osuus on perimällä ja myöhemmin ympäristöllä - koulu, työelämä, mediat, yhteiskunnan instituutiot jne. Joissakin yhteiskunnissa uskonnon lait ohjaavat ihmistä enemmän kuin maalliset lait. Ihmisen omat valinnat voivat olla tällöin hyvin rajoitettuja.
Aggressio on sanana värittynyt arkipuheessa usein negatiiviseksi. Se mielletään helposti hyökkäävyydeksi ja vihamieliseksi reaktioksi, vaikka se tarkoittaa myös määrätietoisuutta toisten ja itsensä puolustamisessa ja oman tilansa ottamista. Väkivalta ja aggressio siis eivät ole sama asia.
Keskeinen tekijä elämänhallinnassa on oma mielemme, psyyke tai minuus, miten vain. Uhkaavissa tilanteissa psyykellä on monenlaisia keinoja tilanteen hallitsemiseen. Itselleni oli kotona opetettu, ole kiltti tyttö, ei saa korottaa ääntään eikä koskaan sanoa vastaan vanhemmalle ihmiselle. En vaan ollut hyvä oppimaan tätä, vaan varsinkin äidin kanssa näitä aggressio-kohtauksia tuli vähän väliä - paukottiin ovia niin, että taulut putoilivat seiniltä. Äiti oli minulle kuitenkin hyvin tärkeä ihminen ja on edelleenkin, vaikka on jo sairas ja dementoitunut pahoin. Hän piti perhettämme koossa, kun isä palaili ryyppyreissuiltaan ja piti olla hiljaa ja huomaamaton. Äiti osti minulle muodikasta vaatetta (kun muillakin oli) pienellä palkallaan ja piti minun vanhat risaiset kengät ja puserot. Äidiltä uskalsi pyytää taskurahaa, rahaa meikkeihin, elokuviin ja tanssilippuihin.
Työpaikalla ja sosiaalisissa tilanteissa pyrimme näyttämään itsestämme hyvät ja vahvat puolemme. Heikkoudet piilotetaan lähimmäisiltä näkyvistä. Valitettavasti kadotamme samalla kosketuksen omaan itseemme ja piilotamme oman syvän minuutemme myös pois näkyviltä. Ihminen voi pitkänkin aikaa teeskennellä olevansa jotakin muuta kuin mitä todellisuudessa on, mutta ennemmin tai myöhemmin tämän roolileikin esittäminen voi käydä hyvin rasittavaksi. Jopa avioliitossa vahvempi puoliso voi viedä toisen minuuden niin, että toisesta tulee tossukka, hänellä ei ole sananvaltaa ja hän elää puolison ehdoilla.
"Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan sankareita elämän
ihan jokainen..."
Omalla kohdallani myös mieheni traaginen kuolema on kasvattanut itsetuntoa - mikään ei saa minua niin pois tolaltani, että menettäisin elämänhallinnan - näin ainakin nyt luulen. Pienet elämän vastoinkäymiset eivät järkytä enää mieltäni. Tavaroiden ja rahan haaliminen on menettänyt merkityksensä. Päinvastoin koetan päästä eroon turhasta tavarasta. Enkä loukkaannu tai kärsi elleivät eräät vieläpä aika läheiset sukulaiset halua pitää yhteyttä. Syynä lienee, että se kiltti tyttö avasi suunsa ja sai vihat niskaansa.
Tunneruukun korkkia tiukemmalle pettymystilanteessa ruuvaava uhraa itsensä muiden edessä. Hän asettaa aina muiden hyvän oman etunsa edelle, eikä halua koskaan olla eri mieltä tai aiheuttaa pahaa mieltä toiselle vaan saada tunnustuksen maltillisena ja tunteensa alati hallitsevana ihmisenä. Valitettavasti tällainen ihminen alkaa oirehtia fyysisesti, saa vatsakipuja, päänsärkyä, sydämentykytystä, heikotusta ym. psykofyysisiä oireita.
Kuntosalit, hyvinvointi, terveys, ekologisuus ovat päivän teemoja. Ihminen haluaa hallita kulutustottumuksiaan, ulkonäköään, ravintoaan, päihteiden tai netin käyttöään. Elämäntapa- ja fitnessvalmentajat elävät kulta-aikaa ja käärivät sievoisia voittoja. Koulupohjana näillä 'poppamiehillä' voi olla lyhyet kirje- ym. kurssit. Aloittavalle elämäntapavalmentajalle suositellaan kuulemma aloitustaksaksi 90 € tuntimaksua ja kuka tahansa voi periaatteessa ryhtyä valmentajaksi, kyseessähän ei ole luvanvarainen ammatinharjoittaminen.
Omien ajatusten ja tunteiden hallinta on monelle niin tärkeää, että on häpeällistä, jos alkaa itkettämää julkisesti tai muut vähättelevät ajatuksiamme, kääntävät jopa selkänsä ja kävelevät pois paikalta samoinkuin vähättelevät ajatuksiamme. Ihminen tasapainottaa mielensä uhkaavissa tilanteissa psyykkisen itsesäätelyn avulla. Tietoiset ja järkevät hallintakeinot auttavat usein, mutta aina meillä ei ole mahdollisuutta toimia asiallisesti. Mieli turvautuu ns. psyykkisiin puolustuskeinoihin eli defensseihin. Niiden merkitys perustuu siihen, miten paljon ne vääristävät todellisuutta ja saavat meidät hankauksiin yhteiskunnan normien kanssa.
Mielenterveyden kannalta vaarallisia ovat esim. maailman kokeminen musta-valkoisena; ihmiset nähdään ainoastaan hyvinä tai pahoina tai asioiden täydellinen kieltäminen ”ei sitä koskaan ollutkaan” - tyyliin. Projektiossa negatiiviset tunteet heijastetaan muihin, etsitään syyllistä.
Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat psyykkisiä mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä samalla kun ne vähentävät ahdistusta. Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää negatiivisia epämiellyttäviä tunteita, pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista.
Defenssi on tavallaan itsepetosta, eli se aiheuttaa itselle vääristyneen kuvan todellisuudesta, vääristymisen palkkio on miellyttävämpänä koettu tunnetila. Defenssien etuna on tietoisuuden sisällön vääristymistä huolimatta se, että "tavallaan hallitsemme" tunteitamme paremmin, ja meillä on vahva suojapuskuri tunteiden heilahtelua vastaan. Tämä antaa meille mahdollisuuden toimia vapaammin sosiaalisessa ympäristössä. Meillä kaikilla on defenssejä, ja jos defenssimme toimivat huonosti, emme pärjää normaalissa kanssakäymisessä, olisimme liian haavoittuvia ja tunteemme heilahtelisivat liikaa.
Lapsena suojaudumme tunnemyrskyiltä kuvittelemalla ja toivomalla kipeitä asioita epätosiksi. Aikuisena voimme hyödyntää defenssejä esimerkiksi silloin, kun saamme huonoja uutisia. Otamme ikään kuin aikalisän kieltämällä faktat: ”Tämä ei voi olla totta! On tapahtunut jokin virhe.” Vasta kun mieli on ehtinyt valmistautua kohtaamaan kivun, se antaa realiteettien lipua tietoisuuteen siedettävän suurina annoksina. Tämän tunnistan itsessäni aviomieheni traagisen kuoleman jälkeen, shokkivaiheessa.
Reaktiovaiheessa ihminen ymmärtää, että menetys on totta. Tapahtunutta on tarve kerrata yhä uudelleen ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. Sureva saattaa pitää itsensä kiireisenä ja keskittyä käytännön asioiden hoitoon.
Suru ei välttämättä näy ulospäin. Ihminen voi kokea läheisen menetyksen valtavaksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti niin, että surutyö etenisi.
– Ihminen asettuu ikään kuin uhrin asemaan, vaikka pitäisi löytää toimijan asema. Kauhistelun sijaan asiaa tulisi käsitellä, Lönnqvist huomauttaa.
Läheisensä menettäneen tulisi saada puhua menneestä ja jättää suremalla jäähyväiset menetetylle.
Käsittelyvaiheessa sureva pohtii, mitä on menettänyt ja miksi asia tekee kipeää. Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta. Surevan tunnetilat voivat aaltoilla ja väliin voi mahtua ilon tuntemuksiakin.
Sopeutumisvaiheessa sureva hyväksyy tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. Ihminen löytää tasapainon ja pystyy suuntaamaan aikaisemmin suremiseen käyttämänsä voimavarat uudestaan ja jatkamaan elämäänsä. Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.
Oman elämän välitilinpäätös
Läheisen ihmisen menetys voi tuntua vievän pohjan koko elämältä ja suru voi kestää vuosia. Menetyksestä toipumiseen vaikuttavat ihmisen elämänkokemukset ja aikaisempi elämäntilanne. Suru auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen.
- Ihmisen vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille vaikeissa elämäntilanteissa. Menetyksen ongelma on se, että siinä usein paljastuu ihmisen keinottomuus tai sopeutumiskyky, Lönnqvist kertoo.
Elämän kriisitilanne voi paljastaa, että surijalla ei ole olemassa riittävästi voimavaroja tai tukiverkkoa.
Kun läheisen parisuhteen toinen osapuoli kuolee, toinen voi tuntea menettäneensä kumppaninsa lisäksi osan itsestään. Tällaisen tilanteen läpikäyminen on monelle vaikeaa. Pahimmassa tapauksessa ihminen huomaa, että on menettänyt ainoan tukiverkkonsa.
Suruun voi saada apua, mutta viimekädessä haaste kohdistuu kuitenkin ihmiseen itseensä ja läheisten ihmisten tukeen, joka on toipumisprosessissa hyvin tärkeää.
Surua ei voi kiirehtiä
Reaktiomalleja suruun on yhtä monta kuin on surijaakin. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvioida surun määrää tai neuvoa parasta tapaa käsitellä surua. Sureva käyttää niitä keinoja ja voimavaroja, joita hänellä on. Jokaisen tulisi saada surra omalle persoonalleen sopivalla tavalla.
– Valtaosa ihmisistä saa surun hallintaansa. Se, kuinka kauan surun työstämiseen menee aikaa, on yksilöllistä, Lönnqvist toteaa ja korostaa, että surusta toipumista on hyvin vaikea nopeuttaa.
– On tärkeää, että menetykseen on luotu realistinen suhde, jotta totuuden voi kohdata vaikka asteittainkin.
Suremalla menetyksen voi muuttaa muistoksi, osaksi menneisyyttä.
KOHTI PAREMPAA ELÄMÄNHALLINTAA
Arjenhallinnan lisäksi voit opetella tuntemaan itseäsi entistä paremmin, tunnistamaan tarpeitasi, toiveitasi ja unelmiasi sekä ilmaisemaan niitä:
Potilaan lääkärilehti.fi - Mitä suru on?
Nyyti.fi - Kohti parempaa elämänhallintaa
Maanantain kiperiäkin ja kipeitä pohdiskeluja, jos jaksatte lukea. Tulipas nyt vakavaa :).
- Beate -
Oman elämänhallintakeinot juontavat juurensa jo lapsuudesta. Suuri osuus on perimällä ja myöhemmin ympäristöllä - koulu, työelämä, mediat, yhteiskunnan instituutiot jne. Joissakin yhteiskunnissa uskonnon lait ohjaavat ihmistä enemmän kuin maalliset lait. Ihmisen omat valinnat voivat olla tällöin hyvin rajoitettuja.
Aggressio on sanana värittynyt arkipuheessa usein negatiiviseksi. Se mielletään helposti hyökkäävyydeksi ja vihamieliseksi reaktioksi, vaikka se tarkoittaa myös määrätietoisuutta toisten ja itsensä puolustamisessa ja oman tilansa ottamista. Väkivalta ja aggressio siis eivät ole sama asia.
 |
| Kuva: Pinterest |
 |
| Kuvat: Pinterest |
Nuoruudessa olin kiltti, toisia myötäilevä, alati hymyilevä, vaikka muut olivat kuinka epäreiluja. Vasta vanhemmalla iällä olen oppinut ottamaan oman tilani. Itsetuntoa vahvistaa, kun tuntee pystyvänsä toimimaan oman henkisen ja fyysisen reviirin vartijana. Vääräkin päätös on usein päättämättömyyttä parempi. Olosuhteet eivät muutu odottamalla vaan toimimalla. Itsetunnolle on vahingollista kaikki hallitsemattomuus; jos joutuu katselemaan omaa elämäänsä ikään kuin sivustakatsojana. Oikeanlainen aggressio on esille tulemista ja näkymättömän muuttamista näkyväksi. Väärä aggressio pitää epäkohdat piilossa. Itsetunto myös vahvistuu sisukkaan toiminnan myötä. Selittelijät ja tekijät ovat erikseen. Selittelijän tunnuslause on..."silloin meinasin puhua suuni puhtaaksi." On mukava muistella, kun sai sanottua selkeästi ja napakasti oman mielipiteensä silläkin uhalla, että toinen suuttuu vaikka niin totaalisesti, ettei koskaan halua olla kanssani missään tekemisissä. Tällaista käytöstä ei tarvitse pyydellä anteeksi jälkeenpäin. Tai uskaltaa ottaa lopputilin ahdistavasta työpaikasta, vaikka uutta työtä ei ole tiedossa ja velat painavat niskassa.
Työpaikalla ja sosiaalisissa tilanteissa pyrimme näyttämään itsestämme hyvät ja vahvat puolemme. Heikkoudet piilotetaan lähimmäisiltä näkyvistä. Valitettavasti kadotamme samalla kosketuksen omaan itseemme ja piilotamme oman syvän minuutemme myös pois näkyviltä. Ihminen voi pitkänkin aikaa teeskennellä olevansa jotakin muuta kuin mitä todellisuudessa on, mutta ennemmin tai myöhemmin tämän roolileikin esittäminen voi käydä hyvin rasittavaksi. Jopa avioliitossa vahvempi puoliso voi viedä toisen minuuden niin, että toisesta tulee tossukka, hänellä ei ole sananvaltaa ja hän elää puolison ehdoilla.
"Me ollaan sankareita kaikkikun oikein silmiin katsotaan
me ollaan sankareita elämän
ihan jokainen..."
Omalla kohdallani myös mieheni traaginen kuolema on kasvattanut itsetuntoa - mikään ei saa minua niin pois tolaltani, että menettäisin elämänhallinnan - näin ainakin nyt luulen. Pienet elämän vastoinkäymiset eivät järkytä enää mieltäni. Tavaroiden ja rahan haaliminen on menettänyt merkityksensä. Päinvastoin koetan päästä eroon turhasta tavarasta. Enkä loukkaannu tai kärsi elleivät eräät vieläpä aika läheiset sukulaiset halua pitää yhteyttä. Syynä lienee, että se kiltti tyttö avasi suunsa ja sai vihat niskaansa.
Tunneruukun korkkia tiukemmalle pettymystilanteessa ruuvaava uhraa itsensä muiden edessä. Hän asettaa aina muiden hyvän oman etunsa edelle, eikä halua koskaan olla eri mieltä tai aiheuttaa pahaa mieltä toiselle vaan saada tunnustuksen maltillisena ja tunteensa alati hallitsevana ihmisenä. Valitettavasti tällainen ihminen alkaa oirehtia fyysisesti, saa vatsakipuja, päänsärkyä, sydämentykytystä, heikotusta ym. psykofyysisiä oireita.
Kuntosalit, hyvinvointi, terveys, ekologisuus ovat päivän teemoja. Ihminen haluaa hallita kulutustottumuksiaan, ulkonäköään, ravintoaan, päihteiden tai netin käyttöään. Elämäntapa- ja fitnessvalmentajat elävät kulta-aikaa ja käärivät sievoisia voittoja. Koulupohjana näillä 'poppamiehillä' voi olla lyhyet kirje- ym. kurssit. Aloittavalle elämäntapavalmentajalle suositellaan kuulemma aloitustaksaksi 90 € tuntimaksua ja kuka tahansa voi periaatteessa ryhtyä valmentajaksi, kyseessähän ei ole luvanvarainen ammatinharjoittaminen.
Omien ajatusten ja tunteiden hallinta on monelle niin tärkeää, että on häpeällistä, jos alkaa itkettämää julkisesti tai muut vähättelevät ajatuksiamme, kääntävät jopa selkänsä ja kävelevät pois paikalta samoinkuin vähättelevät ajatuksiamme. Ihminen tasapainottaa mielensä uhkaavissa tilanteissa psyykkisen itsesäätelyn avulla. Tietoiset ja järkevät hallintakeinot auttavat usein, mutta aina meillä ei ole mahdollisuutta toimia asiallisesti. Mieli turvautuu ns. psyykkisiin puolustuskeinoihin eli defensseihin. Niiden merkitys perustuu siihen, miten paljon ne vääristävät todellisuutta ja saavat meidät hankauksiin yhteiskunnan normien kanssa.
Mielenterveyden kannalta vaarallisia ovat esim. maailman kokeminen musta-valkoisena; ihmiset nähdään ainoastaan hyvinä tai pahoina tai asioiden täydellinen kieltäminen ”ei sitä koskaan ollutkaan” - tyyliin. Projektiossa negatiiviset tunteet heijastetaan muihin, etsitään syyllistä.
Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat psyykkisiä mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä samalla kun ne vähentävät ahdistusta. Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää negatiivisia epämiellyttäviä tunteita, pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista.
Defenssi on tavallaan itsepetosta, eli se aiheuttaa itselle vääristyneen kuvan todellisuudesta, vääristymisen palkkio on miellyttävämpänä koettu tunnetila. Defenssien etuna on tietoisuuden sisällön vääristymistä huolimatta se, että "tavallaan hallitsemme" tunteitamme paremmin, ja meillä on vahva suojapuskuri tunteiden heilahtelua vastaan. Tämä antaa meille mahdollisuuden toimia vapaammin sosiaalisessa ympäristössä. Meillä kaikilla on defenssejä, ja jos defenssimme toimivat huonosti, emme pärjää normaalissa kanssakäymisessä, olisimme liian haavoittuvia ja tunteemme heilahtelisivat liikaa.
Lapsena suojaudumme tunnemyrskyiltä kuvittelemalla ja toivomalla kipeitä asioita epätosiksi. Aikuisena voimme hyödyntää defenssejä esimerkiksi silloin, kun saamme huonoja uutisia. Otamme ikään kuin aikalisän kieltämällä faktat: ”Tämä ei voi olla totta! On tapahtunut jokin virhe.” Vasta kun mieli on ehtinyt valmistautua kohtaamaan kivun, se antaa realiteettien lipua tietoisuuteen siedettävän suurina annoksina. Tämän tunnistan itsessäni aviomieheni traagisen kuoleman jälkeen, shokkivaiheessa.
 |
| Kuva:Pinterest |
Suru ei välttämättä näy ulospäin. Ihminen voi kokea läheisen menetyksen valtavaksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti niin, että surutyö etenisi.
– Ihminen asettuu ikään kuin uhrin asemaan, vaikka pitäisi löytää toimijan asema. Kauhistelun sijaan asiaa tulisi käsitellä, Lönnqvist huomauttaa.
Läheisensä menettäneen tulisi saada puhua menneestä ja jättää suremalla jäähyväiset menetetylle.
Käsittelyvaiheessa sureva pohtii, mitä on menettänyt ja miksi asia tekee kipeää. Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta. Surevan tunnetilat voivat aaltoilla ja väliin voi mahtua ilon tuntemuksiakin.
Sopeutumisvaiheessa sureva hyväksyy tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. Ihminen löytää tasapainon ja pystyy suuntaamaan aikaisemmin suremiseen käyttämänsä voimavarat uudestaan ja jatkamaan elämäänsä. Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.
Oman elämän välitilinpäätös
Läheisen ihmisen menetys voi tuntua vievän pohjan koko elämältä ja suru voi kestää vuosia. Menetyksestä toipumiseen vaikuttavat ihmisen elämänkokemukset ja aikaisempi elämäntilanne. Suru auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen.
- Ihmisen vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille vaikeissa elämäntilanteissa. Menetyksen ongelma on se, että siinä usein paljastuu ihmisen keinottomuus tai sopeutumiskyky, Lönnqvist kertoo.
Elämän kriisitilanne voi paljastaa, että surijalla ei ole olemassa riittävästi voimavaroja tai tukiverkkoa.
Kun läheisen parisuhteen toinen osapuoli kuolee, toinen voi tuntea menettäneensä kumppaninsa lisäksi osan itsestään. Tällaisen tilanteen läpikäyminen on monelle vaikeaa. Pahimmassa tapauksessa ihminen huomaa, että on menettänyt ainoan tukiverkkonsa.
Suruun voi saada apua, mutta viimekädessä haaste kohdistuu kuitenkin ihmiseen itseensä ja läheisten ihmisten tukeen, joka on toipumisprosessissa hyvin tärkeää.
Surua ei voi kiirehtiä
Reaktiomalleja suruun on yhtä monta kuin on surijaakin. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvioida surun määrää tai neuvoa parasta tapaa käsitellä surua. Sureva käyttää niitä keinoja ja voimavaroja, joita hänellä on. Jokaisen tulisi saada surra omalle persoonalleen sopivalla tavalla.
– Valtaosa ihmisistä saa surun hallintaansa. Se, kuinka kauan surun työstämiseen menee aikaa, on yksilöllistä, Lönnqvist toteaa ja korostaa, että surusta toipumista on hyvin vaikea nopeuttaa.
– On tärkeää, että menetykseen on luotu realistinen suhde, jotta totuuden voi kohdata vaikka asteittainkin.
Suremalla menetyksen voi muuttaa muistoksi, osaksi menneisyyttä.
KOHTI PAREMPAA ELÄMÄNHALLINTAA
Arjenhallinnan lisäksi voit opetella tuntemaan itseäsi entistä paremmin, tunnistamaan tarpeitasi, toiveitasi ja unelmiasi sekä ilmaisemaan niitä:
- Opettele tuntemaan itsesi ja hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Kysy itseltäsi: kuka ja millainen minä olen? Millaisia ominaisuuksia, kokemuksia ja taitoja minulla on? Mitkä ovat vahvuuksiani ja heikkouksiani? Opettele hyväksymään heikkoutesi, mutta keskity vahvuuksiin ja hyviin puoliisi. Kun itsetuntemuksesi lisääntyy, parannat myös itsetuntoasi.
- Unelmoi. Kysy itseltäsi kysymyksiä: mikä on minulle tärkeää? Mitä haluan toteuttaa elämässäni? Mitä haluan saada itselleni? Anna itsellesi lupa unelmoida, äläkä väheksy mitään ajatuksiasi.
- Aseta itsellesi tavoitteita. Erottele mitkä asiat ovat tärkeitä nyt ja mitkä tulevaisuudessa - vaikkapa kuukauden päästä, vuoden päästä ja viiden vuoden päästä. Mieti, mitä sinun täytyy tehdä nyt, jotta sekä tämän hetken tärkeät asiat ja tulevaisuuden tärkeät asiat voivat onnistua.
- Opettele tekemään valintoja ja päätöksiä. Jos valintojen ja päätösten tekeminen on vaikeaa, voit aluksi lähestyä asiaa negaation kautta: mieti mitä ainakaan et halua. Aloita tekemällä pieniä valintoja ja päätöksiä ja hyväksy epävarmuuden tunne, joka siitä seuraa.
- Anna itsellesi lupa hakeutua sellaisten ihmisten joukkoon, jotka tukevat sinua, hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet ja kannustavat sinua tekemään itsellesi sopivia päätöksiä.
- Opettele ilmaisemaan tahtosi. Oman tahdon ja omien rajojen ilmaiseminen on jokaisen oikeus (ja velvollisuus) ja lisää tunnetta siitä, että päätät itse elämästäsi. Oman tahdon ja rajojen ilmaisemista voi harjoitella päivittäin.
- Uskalla olla positiivinen. Anna itsellesi lupa iloita ja nähdä hyviä asioita arjessa ja tulevaisuudessa.
Potilaan lääkärilehti.fi - Mitä suru on?
Nyyti.fi - Kohti parempaa elämänhallintaa
Maanantain kiperiäkin ja kipeitä pohdiskeluja, jos jaksatte lukea. Tulipas nyt vakavaa :).
- Beate -
