"Syyttömänä syntymään sattui hän tähän maahan pohjoiseen..."

Vuoden raskaimmat päivät, miehen kuoleman vuosipäivä ja pyhäinpäivä ovat taas takanapäin. Olen taas miettinyt elämän tarkoitusta, etsinyt vastauksia uskonnosta ja tieteestä ja palannut aina samaan - en minä tiedä! Miksi juuri minä olen saanut syntyä tänne, elää näinkin pitkään mutta joku toinen kuolee jo nuorena? Sielunvaellukseen en usko enkä ylösnousemukseen. Muistan jo lapsuudesta, että mummo ei koskaan lausunut uskontunnustuksen kohtaa "ja ruumiin ylösnousemiseen". Johonkin kai uskon - onko tuo luonto minun Jumalani, kiitos siitä. Kuulutaanko kirkkoon edelleen vain varmuuden vuoksi ikään kuin henkivakuutuksena? Onko yhteisöllisyyden merkitys katoamassa? Seurakuntien toimintamenot ovat suuret ja vain pieni osa niistä käytetään diakoniatyöhön ja ulkomaanapuun. Kuluvatko kirkon menot etupäässä hallintoon ja tutkimustyöhön sekä rakennusten ylläpitoon? Koti, uskonto ja isänmaa ne perinteiset arvot - ovatko nekin nykymaailmassa romuttumassa?  Uniin tai horoskooppeihin en usko. Uni on aivojemme sisäinen lumetodellisuus, jossa olemme yksin tajunnassamme risteilevien tunteiden, kokemusten ja ajatusten kanssa. Mihin unia tarvitaan, on yhä mysteeri. "Nykyään ajatellaan, että hippokampus työstää unen aikana valvekokemuksia pitkäkestoiseen muistiin. Toiveentoteutumateoria ei ole ristiriidassa tämän kanssa, Reenkola huomauttaa.
Aivotutkimuksen kasvanut kiinnostus tunteita ja tietoisuutta kohtaan on yleensäkin johtanut psykoanalyysin ja neurotieteiden vuoropuhelun
vilkastumiseen. On jopa syntynyt uusi tieteenala, neuropsykoanalyysi." (tiede.fi)


Hieronymous Bosch: The Garden of earthy delights. 1490 (detail)
 

Kuitenkin tuntuu niin levolliselta lopettaa Martti Lindqvistin teksteihin elämän ydinkolmiosta siitä miksi jokainen elämä on arvokas olkoonkin se lyhyt tai pitkä, resuinen tai ehjä.
Elämä on syntymistä, elämistä ja kuolemista. Se on elämän ydinkolmio, josta ei ole poispääsyä. Siinä jokainen kulma on toistensa edellytys. Tämä pätee niin viikon ikäisenä kuolleeseen lapseen kuin myös satavuotiaaseen vanhukseen. Oikeastaan tästä näkökulmasta katsottuna elämän ajallisella pituudella ei ole mitään merkitystä. Aika on harhaa, sillä elämälle on olemassa vain tässä ja nyt, ikuinen preesens.
Toisesta näkökulmasta elämä ilmenee matkana. Sen tarkoituksena on näyttäytyä, ilmaista itsensä ominaislaaduissaan. Voidakseen tehdä sen elämän on suostuttava etsimiseen, taistelemiseen, luomiseen ja luopumiseen.
Etsiminen on itseni hakemista peilautumalla siihen, mikä on minua vastapäätä. Jokainen uusi maisema ja jokainen uusi ihminen houkuttaa minussa esiin jonkin uuden mahdollisuuden.
TAISTELEMINEN ON oman tilansa hakemista ja itseään suurempaan päämäärään liittymistä. Vasta kun minä olen minä, voin antaa itseni elämän käyttöön. Muuten tulen syödyksi.
Luominen on oman persoonansa leiman painamista ympäristöönsä. Jätän jälkiä kaikkialle, missä vaellan. Jokaisessa jäljessä on palanen omaa tarinaani muille jaettavaksi. Elämä on oikeastaan tarina luomisen jalanjäljistä luomakunnassa.
Luopuminen on antautumista sen varaan, mitä ei voi ymmärtää eikä hallita. Se ei ole sama asia kuin luovuttaminen. Luopumisen kuva näkyy kirkkaimmillaan rakkaudessa ja kuolemassa, koska molemmat ovat oman haavoittuvuutensa lahjoittamista toiselle siinä luottamuksessa, että tulee vastaanotetuksi eikä tuhotuksi.
Siksi rakkauden toinen nimi on armo.

 

Luonnon taideteoksia marraskuussa, lehtijuttupohdintoja uskomuksista



 

Marraskuun ensimmäinen päivä, aurinkoa ja pikku pakkasta, joka vetää jo järven riitteeseen ja lenkkeilijä tuntee suurta kiitollisuutta, että saa elää ja asua lähellä luontoa. Ystävystyin eläkkeelle jäätyään maalle muuttaneen L:n kanssa ja on hän nyt onnellinen elämäänsä, kun voi lähteä koiran kanssa lenkille kotiovelta eikä naapuri ole katsomassa ikkunasta, mitä hän puuhailee omalla pihallaan - on väljyyttä olla ja tepastella pihassaan vaikka yöpaitasillaan.  Minulle luonto on antanut voimia kohdata elämän suuret vastoinkäymiset. Jaana Savolainen kirjoittaa Hesarin 20.1.2017 kolumnissa, miten kiitollisuus hoitaa aivojasi.
"Elämä on muuttunut vaikeaksi. Näin voisi päätellä siitä, että lehdet, internet ja kirjakaupat ovat tulvillaan neuvoja hyvästä elämästä: miten kykenisit keskittymään olennaiseen, nukkuisit paremmin, olisit läsnä perheellesi, jaksaisit hoitaa itseäsi tai ylipäätään saada mielenrauhan.

Ihmisen aivot eivät ole kehittyneet yhtä nopeasti kuin kaikki se, mitä ihmisen aivoilla on keksitty. Digitaalisen aikakauden infoähky ja viriketulva ovat aivoille kova koettelemus. Kun yhä useampi meistä myös tekee työtä enimmäkseen aivoillaan, aivoja kannattaa hoitaa ja käyttää viisaasti. Väsynyt, nälkäinen ja huonosti nukkunut ihminen aiheuttaa harmia sekä itselleen että muille.

Aivojen perushuollon lisäksi kannattaa harkita, mitä ajatuksia aivoissaan pyörittelee. Mitä enemmän pohtii synkkiä asioita, sitä enemmän alkaa nähdä ympärillään synkkyyttä.
Jos kiinnittää huomiota myönteisiin asioihin, se ruokkii hyvinvointia ja mielenrauhaa. Kun maailmassa tapahtuu koko ajan kauhistuttavia asioita, ehkä kannattaa aina hetkeksi muistuttaa itselleen, mikä kaikki on hyvin. Ihmismieli tottuu hyviin asioihin nopeasti, joten muistutus voi olla paikallaan. Jos on viettänyt pari viikkoa metsämökissä ilman mukavuuksia, huomaa olevansa kiitollinen sisä­vessasta tai pyykinpesukoneesta."

Luin toisenkin Hesarin mielenkiintoisen jutun arkiuskomuksista tieteen näkökulmasta tarkasteltuna. Tunnistin sieltä monta asiaa, joita olen itsekin pohtinut kriittisesti - usko Jumalaan, usko yliluonnollisiin asioihin, usko horoskooppeihin, terveyteen ja ravitsemukseen liittyvät uskomukset. Uskoa yliluonnollisiin asioihin perustellaan, että tiede erehtyy. Yliluonnollisiin asioihin uskova voi pitää totena, että esineet voivat muistaa asioita tai kuollut pysyä henkenä keskuudessamme. ”Tutkimustieto ei ole muuttunut niin perustavanlaatuisissa asioissa kuin yliluonnolliset asiat. Ei ole vaikkapa todettu, että kuolleen psyyke voi elää ilman kehoa. Jos todettaisiin, se romuttaisi tämän­hetkisen biologian, psykologian ja fysiikan.” Olen pohtinut, miksi hautausmaalla käynti rakkaan haudalla ei tunnu hyvältä. Muistelen häntä paljon mieluummin kotona, hänelle niin rakkaassa paikassa.

Onko Jumalaan uskominen myös yksi arjen uskomuksista? Professori Marjaana Lindeman (tutkija, dosentti: Helsingin yliopisto) on tutkinut yhdysvaltalaisen kollegansa kanssa eri uskontojen edustajia. Tutkimuksessa oli mukana muun muassa 1 525 suomalaista.
Uskonnosta ja maasta riippumatta vastaus oli sama: Jumala on henkiolento, jolla on tietoa, tahtoa ja tavoitteita.
”Jumala on kuin ihmisen psyyke, mutta ilman biologista kehoa.”

Lindemanille Jumalaan uskominen lukeutuu arjen uskomuksiin. Hän tietää, miten uskontotutkijat selittävät Jumalaan uskomisen.

”Ihmislajille on evoluution aikana kehittynyt erityinen kyky tunnistaa ihmisen kaltaisia toimijoita: muuten voisi pitää esimerkiksi puita vihollisina. Tämä taipumus on johtanut siihen, että ihmisen kaltaisia toimijoita nähdään herkästi sielläkin, missä niitä ei ole.”
Lindemanin mukaan tiede ei ole löytänyt mitään tarvetta Jumalaan uskomiselle. Uskolla ei siis saa elämäänsä asioita, joita ei mistään muualta saisi.
Kun Lindemanilta kysytään eikö usko esim. lohduta, hän vastaa: ”Ihan varmasti, mutta se ei ole uskontoja maailmanlaajuisesti ylläpitävä voima. Lohtua saa myös ystäviltä, terapiasta tai vaikka taiteesta.”

Jumalaan uskovista tiedetään, että heillä on muihin verrattuna konservatiivisemmat, perinteisiin nojaavat arvot.

”Puhutaan kristillisistä arvoista, mutta sellaisia ei oikeastaan ole olemassa. Kristillisinä arvoina pidetyt oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus, luonnon kunnioittaminen ja tasa-arvo ovat kansainvälisten tutkimusten mukaan yhtä lailla ateistienkin arvoja.”

 

                                    Kun viimeinenkin vapiseva
                                                viluinen lehti
                                  pudonnut lokakuun kämmeneltä

kahisemasta

                                         maisemaa peittämästä
                                               
                                                 miten hiljaista
                                                 valoistunutta
                                                    avaraa.

Pilvissä kudotaan jo kuuraharsoja 

ja ennen pitkää marraskuu-kaaso

levittää hohtavan hunnun kaiken yli

Jäätyvät aallot 

hääkelloina heläjää.
                  - Maaria Leinonen -