sunnuntai 5. marraskuuta 2017

"Syyttömänä syntymään sattui hän tähän maahan pohjoiseen..."

Vuoden raskaimmat päivät, miehen kuoleman vuosipäivä ja pyhäinpäivä ovat taas takanapäin. Olen taas miettinyt elämän tarkoitusta, etsinyt vastauksia uskonnosta ja tieteestä ja palannut aina samaan - en minä tiedä! Miksi juuri minä olen saanut syntyä tänne, elää näinkin pitkään mutta joku toinen kuolee jo nuorena? Sielunvaellukseen en usko enkä ylösnousemukseen. Muistan jo lapsuudesta, että mummo ei koskaan lausunut uskontunnustuksen kohtaa "ja ruumiin ylösnousemiseen". Johonkin kai uskon - onko tuo luonto minun Jumalani, kiitos siitä. Kuulutaanko kirkkoon edelleen vain varmuuden vuoksi ikään kuin henkivakuutuksena? Onko yhteisöllisyyden merkitys katoamassa? Seurakuntien toimintamenot ovat suuret ja vain pieni osa niistä käytetään diakoniatyöhön ja ulkomaanapuun. Kuluvatko kirkon menot etupäässä hallintoon ja tutkimustyöhön sekä rakennusten ylläpitoon? Koti, uskonto ja isänmaa ne perinteiset arvot - ovatko nekin nykymaailmassa romuttumassa?  Uniin tai horoskooppeihin en usko. Uni on aivojemme sisäinen lumetodellisuus, jossa olemme yksin tajunnassamme risteilevien tunteiden, kokemusten ja ajatusten kanssa. Mihin unia tarvitaan, on yhä mysteeri. "Nykyään ajatellaan, että hippokampus työstää unen aikana valvekokemuksia pitkäkestoiseen muistiin. Toiveentoteutumateoria ei ole ristiriidassa tämän kanssa, Reenkola huomauttaa.
Aivotutkimuksen kasvanut kiinnostus tunteita ja tietoisuutta kohtaan on yleensäkin johtanut psykoanalyysin ja neurotieteiden vuoropuhelun

vilkastumiseen. On jopa syntynyt uusi tieteenala, neuropsykoanalyysi." (tiede.fi)

Hieronymous Bosch: The Garden of earthy delights. 1490 (detail)
 

Kuitenkin tuntuu niin levolliselta lopettaa Martti Lindqvistin teksteihin elämän ydinkolmiosta siitä miksi jokainen elämä on arvokas olkoonkin se lyhyt tai pitkä, resuinen tai ehjä.
Elämä on syntymistä, elämistä ja kuolemista. Se on elämän ydinkolmio, josta ei ole poispääsyä. Siinä jokainen kulma on toistensa edellytys. Tämä pätee niin viikon ikäisenä kuolleeseen lapseen kuin myös satavuotiaaseen vanhukseen. Oikeastaan tästä näkökulmasta katsottuna elämän ajallisella pituudella ei ole mitään merkitystä. Aika on harhaa, sillä elämälle on olemassa vain tässä ja nyt, ikuinen preesens.
Toisesta näkökulmasta elämä ilmenee matkana. Sen tarkoituksena on näyttäytyä, ilmaista itsensä ominaislaaduissaan. Voidakseen tehdä sen elämän on suostuttava etsimiseen, taistelemiseen, luomiseen ja luopumiseen.
Etsiminen on itseni hakemista peilautumalla siihen, mikä on minua vastapäätä. Jokainen uusi maisema ja jokainen uusi ihminen houkuttaa minussa esiin jonkin uuden mahdollisuuden.
TAISTELEMINEN ON oman tilansa hakemista ja itseään suurempaan päämäärään liittymistä. Vasta kun minä olen minä, voin antaa itseni elämän käyttöön. Muuten tulen syödyksi.
Luominen on oman persoonansa leiman painamista ympäristöönsä. Jätän jälkiä kaikkialle, missä vaellan. Jokaisessa jäljessä on palanen omaa tarinaani muille jaettavaksi. Elämä on oikeastaan tarina luomisen jalanjäljistä luomakunnassa.
Luopuminen on antautumista sen varaan, mitä ei voi ymmärtää eikä hallita. Se ei ole sama asia kuin luovuttaminen. Luopumisen kuva näkyy kirkkaimmillaan rakkaudessa ja kuolemassa, koska molemmat ovat oman haavoittuvuutensa lahjoittamista toiselle siinä luottamuksessa, että tulee vastaanotetuksi eikä tuhotuksi.
Siksi rakkauden toinen nimi on armo.

 

25 kommenttia:

  1. Olen hirveän pettynyt, jos kuoleman jälkeen on jonkinlaista olemusta tai jatkoa. Mä odotan kovasti sitä ikuista rauhaa, ei siis mitään! Täydellistä olemattomuutta. Elämässä on liikaa pahuuttaa, vääryyttä ja tuskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tillariina K. Minä uskon, että kuolleet elävät geeneissämme niin kauan kuin sukuhaara sammuu. Sen jälkeiseen elämään en usko enkä siihen, että kuolleet jättävät meille viestejä jostakin tuonpuoleisesta. Nykymaailma muuttuu yhä hurjemmaksi terroritekoineen ja jatkuvine konflikteineen. Uskon, että ihminen tuhoaa itse tämän maapallon ja onhan siihen jo aseet keksitty.

      Poista
  2. Olihan painavaa tekstiä, paljon antoi ajattelemisen aihetta. Jotenkin uskon kuolemanjälkeiseen elämään, uudestisyntymiseen. Monesti olen miettinyt, mihin ihmisen sielu kuoleman jälkeen joutuu, ellei uudesti synny jossakin muodossa. Muutenhan sieluja sinkoilisi taivaalla biljoonittain. Tai voihan niitä siellä sinkoillakin, kukapa tietää. Usko on luja luottamus, sanotaan. Jos uskolla saadaan hyvää aikaan ihmisessä, niin silloin kannattaa. Käytännössä kuitenkin uskon varjolla tehdään hirmutekoja, soditaan jne. Totta on, että seurakuntien
    hallinnon pyörittämiseen menee leijonan osa verotuloista. Onneksi meilläkin on vielä vapaaehtoisia, jotka tekevät paljon diakoniatyötä mahdolliseksi, vaikkakin heidän työpanostaan ei liioin noteerata.
    Pyhäinpäivän ilta meidän vanhalla hautausmaalla oli kynttilämerta, seurakunta omalta osaltaan jakoi kynttilöitä pääportilla ja pyysi viemään kynttilän pimeinä oleville hautasijoille. Hiljaisuus ja harras tunnelma meilläkin, kun sytytimme
    nuorimman tyttäremme haudalle kaksi kynttilää tummenevaan iltaan. Kyynel tuli
    silmään sekä isälle että äidille. Mutta silti, jokaisen elämä on oma kaarensa.
    Tulipa tästä nyt pitkä kommentti, kiitos sinulle postauksestasi Beate.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos anja ja kiva kun tuli pitkä kommentti:). Uskominen on hyvin henkilökohtainen asia ja en nuorempana näitä kysymyksiä edes ehtinyt pohtimaan. Nyt on tullut lueskeltua mm. filosofiaa, joka kyseenalaistaa asiat rationaalisin perustein. Raamattu on minulle liian vaikeatajuinen vanha opus ja käsittävätkö sen sisältöä täysin edes teologit itse. Me veimme kynttilät haudalle jo edellisenä iltana ja aina palaa myös pihassa kaksi öljylyhtyä.

      Poista
  3. Hieno postaus painavasta asiasta, luin pari kertaa ajatuksella ja jäin ajattelemaan pikäksi aikaa..
    Niin, usein tulee pohdittua elämää ja sen jälkeistä aikaa. Itselläni taitaa olla se lapsen usko vielä jotenkin jäljellä, kädet ristin kun tulee vaikea paikka. Niitäkin on mahtunut elämään niinkuin meillä jokaisella. Välillä käymme pitkiä ja mielenkiintoisia keskusteluja tyttären ja hänen miehensä kanssa. Miehensä kun on tiedemies, eikä usko muuta kuin sen mikä voidaan tieteellisesti todistaa. Tytär taas entisenä kulttuurintutkijana tuntee aika hyvin maailman uskonnot ja niiden hyvät ja pahatkin puolet..

    Kiitos Beate ajatuksia herättävästä puheenvuorosta ja rauhallista illan jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minttuli. On hienoa, että voi läheisten kanssa käydä keskusteluja ja aina nuorilta saa uusia näkökulmia asioihin. Asioilla kun tahtoo olla aina kaksi puolta mutta enemmän olen kallistunut nyt vanhempana uskomaan evoluutioon ja muihin tieteen aloihin.

      Poista
  4. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä postaus! Tässä riittääkin pohdittavaa. Hyvää alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiiu ja tervetuloa lukijaksi. Samoin sinulle toivotan täältä sateisesta Savosta hyvää alkanutta viikkoa. Hämärä alkaa jo laskeutua.

      Poista
    2. Nyt vasta tajusin, että sinäkin olet Pohjois-Savosta! Täältäpä minäkin:)

      Poista
  5. Kiitos tästä postauksesta. Samoja asioita tulin pohtineeksi eilen kun kävimme hautausmaalla ja kirkossa kuulemassa kun tyttäremme nimi luettiin kirkossa. Sanoinkin papille, että minä ihan näen kun tyttäreni istuu siellä pilven reunalla, lukee kirjoja ja polttaa tupakkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli A. Huumori on muuten yksi parasta elämänsuolaa ja sitä minäkin viljelen ja nauru vapauttaa ja rentouttaa. Elämäntaidonoppaat ovat ihan ok mutta vierastan näitä elämäntaidonvalmentajia, joilla ei välttämättä ole tarpeeksi tietoa ja taitoa...luulevat, että kun Tollen Läsnäolon voima -kirja on luettu niin voi opastaa muita.

      Poista
  6. Samoja tunteita ja ajatuksia olen pohtinut tässä viime viikkoina, lähimmäisten poistuminen jonnekin muuhun tietoisuuteen.. epävarmuus minne.. surullinen olo pimeydessä ja yksinäisyyden tunne joka helpottuu sitten valoisamman ajan tullessa. Oikein hyvää syksyn jatkoa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Emileitha/Tarja ja voimia sinulle suruun. Kenenkään ei pitäisi jäädä elämässä yksin, se on minusta kauheinta ihmiselle. Oma äiti ei enää 76-vuotiaana jäätyään leskeksi osannut lähteä minnekään, vaikka me lapset yritimme häntä aktivoida. Vieras kaupunki, vieraat ihmiset, vanhat tutut jäivät toiseen kaupunkiin. Nyt hän täytti 90 vuotta ja elää hoitokodissa jo täysin dementoituneena. Hyvää syksyn jatkoa sinullekin ja jouluun ei olekaan pitkä aika.
      Hyvää syksyn jatkoa sinullekin.

      Poista
  7. Olipa mielenkiintoista pohdintaa ja vaikka itse uskon, etteivät yhdetkään hyvästit ole ne viimeiset, uskon kanssasi tuohon, että rakkauden toinen nimi on armo <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lady ja synkän ja suruisen päivän jälkeen koittaa aina valo, vaikka kaamosaikaa elämmekin. Elämän tarkoitusta olen miettinyt ja kai se on elää omanlaistaan elämää, sellaista jonka itse kukin kokee hyväksi, toteuttaa itseään, tuntea erilaisia tunteita, iloita, nauttia rakastaa ja hyväksyä myös vanheneminen. Ja että kuolinvuoteellaan (jos ymmärtää) ei kaduta eikä sureta eletty elämä vaan tuntee suurta rauhaa ja kiitollisuutta. "Se, että tajuamme olemassaolomme ainutkertaisuuden, tarjoaa myös syyn pyrkiä säilyttämään sen edellytykset. Se voisi kannustaa meitä jättämään lapsillemme paremman maailman kuin mihin itse synnyimme. Se voisi kannustaa meitä huolehtimaan lähimmäisistämme, suojelemaan luontoa, vaalimaan tieteitä ja taiteita tai toimimaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. Elämän tarkoitus on omissa käsissämme.”(lainaus: Antti Kupiainen, 60, Helsinki. Akatemiaprofessori Helsingin yliopiston matematiikan laitoksella. Tutkii kaaosta ja järjestystä matematiikan keinoin.)

      Poista
  8. Hyvää tekstiä. Otan osaa suruusi, oli varmasti rankka viikonloppu *halaa*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maatiaiskanasen elämää. Mitä tuo sana maatiainen muuten tarkoittaa...ei liene vastine maalaiselle, onko se joku jalostamaton rotu. Kiitos halista ja aina näistä synkistä hetkistä noustaan.

      Poista
  9. suosittelen tutustumaan suomalais-ugrilaiseen samanismiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sussi ja kiitos vinkistä. Minulla on joku valtava tiedonjano ja kyllä menneiden sukupolvien uskomukset kiinnostavat vaikkei niihin itse uskoisikaan.

      Poista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Tämä oli koskettava juttu monella tavoin, harmi etten tänne eksynyt aiemmin... onneksi löysin nyt 💛 Voimia ja valoa elämääsi Beate 💛 Oma uskoni on romahtanut monta kertaa ja välillä hirvittävät epäilyt täyttävät mielen ja järki sanoo ettei kuoleman jälkeen voi olla mtn. Silti joku osa minusta haluaa heikosti uskoa siihen, että palaamme jälleen johonkin suureen alkuun, sielujen virtaan Jumalan kautta. Mitään typeriä taivasilluusioita en mieti, ne kuuluvat lapsille, vaikka tavallaan uskonkin mantraan "ruumiin ylösnousemiseen jne" vaikka "veren ja lihan" syöminen on aina ollut vaikeaa, ellei jopa mahdotonta: tarkoitan tällä ehtoollista. Siihen on sekoittunut paljon pakanariittejä ja vanhan testamentin uhrausjuttuja, että se jotenkin oksettaa minua. Tuntuu väärältä, että meidän pitäisi noudattaa vieläkin jotakin vanhaa jäännettä. Eikö pelkkä usko Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen yksistään riittäisi. Ehtoollinen on kuitenkin pyhä sakramentti ja kirjojen mukaan myös Jeesuksen tahto. Hän mursi leivän ja tarjosi viinin ja se lammasuhri oli vain väritystä, jota sen aikaiset ihmiset ymmärsivät, he kun aikoinaan uhrasivat jumalille eläimiä jne.

    Vaikka en ole oikeutettu tuomitsemaan ketään, niin silti monet voisivat katsoa peiliin mennessään ehtoolliselle, se ei ole minusta mikään pelkkä hyvä tapa, johon mennään automaattisesti kun ollaan kummina etc ja sitten illalla mennään ryyppäämään kapakkaan. Toisaalta ihmiselohan on tätäkin. Eli juhlasta juhlaan eletään. Niin teen itsekin. Tulipa taas saarna, mutta näiden asioiden kanssa aina kamppailen.

    Ajattelin monesti äitejä/isiä ja isovanhempia jotka menettävät lapsensa tai lapsenlapsensa joko sairauden, sodan tai muun onnettomuuden vuoksi ja ymmärrän hyvin vihan ja katkeruuden jota suru tuo. On vaikea ajatella lohdutusta sillä tavoin että heidän elämänsä mitta vain oli tässä tai että he pääsivät pois pahasta, kivusta ja ahdistuksesta, vaikka joskus sairaan lapsen kohdalla viimemainitut tuntuisivatkin todelta. Oman miehen kuolemaa mietin aikoinaan paljon ja ymmärsin pian ettei muuta vaihtoehtoa ollut edes olemassa. Vaikka hyväksyin ja ymmärsinkin asian, ei sydämeni ja pääni ymmärtäneet sitä pitkään, pitkään aikaan. Meni liian henkilökohtaiseksi valitusvirreksi, joten korjasin osan pois:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irja, ja koskettavasti kirjoititkin, kyynel vierähti taas. Sanoistasi tuli niin kauniisti esille, että olet perehtynyt ja miettinyt Raamatun sanomaa (minulle vielä epäselvä?). On paljon kauniita ja opettavia kohtia mutta myös sodan ja epätoivon lietsontaa, ristiriitoja monessa kohtaa (vapaasana.net). Luulisi, että ihmiskunta olisi jo parissa vuosituhannessa oppinut jotakin ja levittäisi hyvää tahtoa, rakkautta ja anteeksiantoa mutta pahuus vain lisääntyy nykyisin. Ei ole kuin vajaa 80 vuotta holokaustista, jossa tapettiin 6 miljoona juutalaista ja nyt maailmassa on jo niin paljon ydinaseita, että ne riittävät hävittämään ihmiset ja eläimet tältä pallolta.
      Yksi ihmiselämä on kuin tuulen henkäys maailmankaikkeudessa. Kirkossa on paljon hyvää ja sydämellään mukana olevia pappeja mutta myös 'leipäpappeja'. Irja Askolan puheista ja saarnoista pidin ja nyt luin uuden Helsingin piispan saarnan, joka kosketteli anteeksiantamista ja -saamista. Se on aina ollut minulle vaikeaa muiden ihmisten kuin puolison kanssa. Jos on tuntenut olevansa ainakin osittain oikeassa jossakin asiassa ja toinen loukkaantuu niin että pistää välit poikki niin annan olla, vaikka kyse olisi lähisukulaisesta.

      Miehen kuolemaa vastaan kapinoin varmaan loppuikäni. Hyvinä hetkinä vähemmän ja silloin kiitän siitä ajasta, jonka sain hänet pitää. Hänen hyvyytensä ympäröi minua ikuisesti ja koetan jakaa sitä eteenpäin olemalla hyvä niille, joita rakastan ja myös ymmärtämällä toisenlaisia ihmisiä kuin minä. Puoliso vahvisti minun itsetuntoani, joka oli saanut kolhuja ja nykyisin en enää järkyty, jos joku sanoo pahasti enkä jää märehtimään päiväkausiksi.
      Kirjoitan sinulle joskus mese:n kautta lisää ♥






      Poista
  12. Ensivisiitillä...liityin lukijaksi..kotoisin olen Pohjois-Savosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa Kristiina, minä olenkin jo lukijasi ja me savolaisethan olemme lahja maailmalle (fb-ryhmä) :)!

      Poista
  13. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kiitos jokaisesta kommentista. Olen hyvin iloinen niistä ja jokainen on tärkeä niin lyhyt kuin pitkäkin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...