Historiamuisteloita ja kesäkuvia

Kesällä vierailimme syntymäkaupungissani Iisalmessa mm. Juhani Ahon museossa. Olenhan toki tiennyt, että Aho (Johannes Brofeldt) myös syntyi Pohjois-Savossa Lapinlahdella Väärnin pappilassa 11.9.1861 ja asui nuoruusvuotensa Savossa Mansikkaniemellä 1865-1876. Ahon isä Theodor Brofeldt, joka tunnettiin Iisalmessa "Ukko Brofeldtinä", toimi Iisalmen seurakunnan pappina 55 vuotta. Brofeldit olivat savolaistunutta herännäis- ja sivistyssukua. Suvun juuret ovat Ruotsissa Itä-Göötanmaalla.
Theodor ja Emelie Brofeldt saivat 10 lasta.
Väärnin pappilassa syntyivät: Johannes (Juhani Aho), 11.9.1861 – 8.8.1921 Lyydi, 1862 – 1949, ”pappilan mamselli” Pekka, 1864 – 1945, toimittaja, kirjailija, saarnaaja
Mansikkaniemen pappilassa syntyivät: Kalle, 1865 – 1936, opettaja, johtaja, toimittaja, valtiopäivämies Theodor, 1867 – 1946, henkikirjuri, lääninrahastonhoitaja Elli Hirvensalo, 1870 – 1952, seminaarinopettaja Miili, 1872 – 1882 Joel, 1874 – 1896
Kyrönniemen pappilassa syntyivät: Hanna, 1876 – 1891 Alma Lescelius, 1879 – 1970, opettaja, puutarhuri, ruustinna.

Olin lukenut mm. Rautatien, Papin rouvan ja Papin tytär romaanit ja nähnyt Juhan elokuvana ja Rautatien televisioteatterin esityksenä. Lastuista muistan Siihen aikaan kun isä lampun osti (...ja äiti sen särki; oma lisäys), mutta aika vähän tiesin ensimmäisen ammattikirjailijamme koko tuotannosta. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja ja lyhyitä kertomuksia, joita on julkaistu erillisinä kirjoina ja kokoelmateoksina Wikipedian mukaan 62 kpl. Tarja Lappalaisen Salonkielämää – rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa, Martti Turtolan ja Tarja Lappalaisen: Myrskyisästä myllerryksestä seesteiseen suvantoon sekä Panu Rajalan: Naisten mies ja aatteiden kirjat latasin e-kirjoina.

Olen kuunnellut Ylen Elävän arkiston sivuilta Sakari Brofeldtin muistoja sedästään Juhani Ahosta ja sisar Alma Leseliuksen muistoja veljestään.  Yle Areenasta katsoin 8-osaisen tv-draaman vuodelta 2003 Ahon rakkaudesta Soldanin sisaruksiin Tillyyn ja Vennyyn, josta tulee Ahon puoliso mutta rakkaus sisar Tillyyn ei sammu vaan jatkuu kuolemaan saakka. Ahoa näyttelee Ville Virtanen ja Vennyä Sara Paavolainen. Katsottavissa 11.10.2019 saakka. Valitettavasti en ole vielä päässyt käymään Juhani Ahon kotimuseossa  Järvenpäässä. Tuusulanjärven taitelijayhteisön elämää valottaa Riitta Konttinen teoksessaan Onnellista asua maalla, jonka olen lukenut ja ostanut omaan kirjastooni.

Vennyhän oli taidemaalari ja Ylen sivuilta löysin Elävässä arkistossa julkaistun ohjelman, jossa pohjana on Vennyn maalaus Ateria savolaisessa talonpoikaistalossa. Maalauksen pikku Anni kertoo Leena Tuiskun 7.8.1959 tekemässä haastattelussa muistojaan taulun maalaamisesta kodissaan Vieremällä. En saanut linkkiä ladattua mutta ohjelma löytyy Venny-Soldan Brofeldtin Ateria savolaisessa talonpoikaistalossa.
Linkki
Siispä jatkan tutustumistani kansalliskirjailijamme tuotantoon. Hänen luontokuvauksensa on niin sykähdyttävän eläviä, teksti soljuvaa ja vanhahtavat sanat saavat tekstin kuin säveliin.

Alla esimerkki lastusta: Syyskuun kesä:

 

Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan jo ovella…Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.

Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni suvetar eteläisille ilmoilleen.

Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla, korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.

Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei henno ystävistään erota…

Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!

Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut. Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.

Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää, niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan; – vaan samalla se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan aavistelevaa kaihoa.

Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä. Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa. Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin, petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat, kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.

Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.

Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri, astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.

Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:

Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis, jääös tänne tuonnemmaksi, talven pitkäksi pysähy, tääll' on paras ollaksesi, armas aikaellaksesi suuren Suomen sulona, kaiken maani mairehena. Täällä sua tarvitahan, kaihoisimmin kaivatahan, suurimmasta suositahan, lämpimimmin lemmitähän. – Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis!

 

Syyskuun öinen kuutamo.