torstai 22. maaliskuuta 2012

Että minä menisin ja eläisin enkä mitään kumartaisi...





Kulkea yli vaihtelevien äärten,
mustien vesien, hauraiden porraspuiden,
läpäistä murtuvat solat, vuorten hitaat viivat,
vyörymät, lumiset pilvet, löytää valitut kivet
ja tulla seudulle
täynnä parillisia jälkiä, eläimellistä asutusta.
Nähdä taitettu tuonpuoleinen valo ja maanpäälliset huolet,
syödä karvas hedelmä leipäpuun alla
ja tulla nälkäiseksi;
nousta ja kulkea, käydä punotut kengät loppuun,
etsiä virtaa ja tulla ihmisten tekemälle äyräälle,
pestä kädet ja hiukset ja juoda laskuvettä
ja nähdä raskaita unia viimeisestä tuomiosta:
saada aloittaa alusta rutaisesta lätäköstä
pientä alkeellista pahuutta täynnä, kuten Dytiscus tai
myöhäinen ihminen.
Kulkea, kulkea mihinkään tarttumatta
läpi lian ja lumen, vuorottelevan helteen
ja ankaran menneisyyden ja jääkauden,
sen joka oli, ja sen joka tulee;

nukkua lumessa ja sulattaa ruumiillaan pälvi
suuresta yhteisestä jäätiköstä,
oppia käsien taitoa, hidasta toivomista,
rakentaa tuulinen talo ja antaa sateiden tulla,
löytää kulunut polku ja hiotut kivet,
kiven mykkä tiheys, myös ihmiset,
ja vihata lähimmäistään niin kuin itseään;
syödä terhoja ja käpyjä, lintujen ruokaa,
jakaa ateria lintujen kanssa
ja oppia niiden vertaukset ja kieli ja nopeat jäljet.
Oppia vertaukset, ja sekoittaa ne ruumiillisiin asioihin,
oppia salaisuudet, ja unohtaa jälleen,
hukata tieto
vaelluksella läpi ajan ja kerrostuneiden aikakirjain,
vaikeatajuisten kivikirjain ja puuttuvien dynastioiden.
Tulla tyhjäksi ja luopua taikauskosta, uskosta
joka on viisaus, peritty eläimiltä
ja sidotuilta kasveilta ennen eläimeksi-tulemista.
Tulla tyhjäksi ja luopua –
miten raskas on vaellus ilman taakkaa,
yksinäisyys ilman eläinten yhteisyyttä,
erilaisuus, jota sudet pakenevat ja pelkäävät.

Saapua viimein
kevyenä, väsyneenä,
ilman sanoja, telttaa ja eläinten myötätuntoa
meren rannalle, nähdä ruumiillaan tämä kaikki:
Hyytyvä valo ja pitkät ankarat aallot,
kova avaruus, joka kiertää ja vingahtaa,
ja vitkaan jäätyvät tuulet,
lähettää tottumuksesta
tyhjä vene, huuto tuuleen
tietäen että vain sirpaleet pääsevät perille,
tai ei mikään.
(Manner: Tämä matka)
************************************************************
Tämä Eeva-Liisa Mannerin runo on ollut yksi rakkaista, kautta aikojen.
Osaan lausua sen jo ulkomuistista. Toinen yhtä rakas on Mannerin tuotannosta ”Lumi niin kuin matala eläin liikkuu…

Runous puhuu meille jokaiselle omaa kieltään, tunnetila,
jonka se sytyttää.


"Runoilmaisulle on tunnusomaista: 
a)  Runokuvien käyttö (yksittäismielikuvat)  – omaperäiset, tarkat vastineet aidoille  elämyksille. 
b)  Konkreettisuus vs. abstraktiivisuus 
c)  Omalaatuinen, suhteellinen selkeys (jonka hyvin valitut runokuvat tuottavat). 
d)  Tuoreus: totutun kielen kuluneitten ja latteitten  ilmaisujen välttäminen ja 
korvaaminen uusilla ja omaperäisillä. (”Ajan hammas” ja ”kultainen nuoruus” 
eivät kuulu enää runokieleen.) 
e)  Selitysten ja perustelujen puuttuminen: elämykselliset mielikuvat ovat mitä ovat, ei 
niitä tarvitse mitenkään perustella. 
Entä tunteet? – Asia ei ole yksioikoinen. Runossa on kieltämättä yleensä tiettyä 
tunnepitoisuutta, mutta ei tunteitten kuvaamisena sellaisenaan  – ei 
sentimentaalisuutena, vaan seurauksena vahvasta elämyksellisyydestä, jonka 
kvaliakieli tuottaa. Runo ei saa  väittää, että jokin on ”kaameaa” tai ”hirmuista” tai 
”kaunista” tai ”herttaista” tai ”iloista”, vaan enintään tuoda toteavasti esiin asioita, 
jotka saattavat vastaanottajassa noita tunteita herättää. Paradoksaalisesti, runo ei puhu tunteista, vaikkakin se saattaa niitä synnyttää – ja yleensä sen tekeekin."

KEVÄZ´RUNOD
Tuli keväz´, irdal lämšui,
Levigat´he lehtuižed.
Meiden tomes -
lähted, kundled,
Pajatadas lintuižed.
Pajatadas, vičitadas,
Išttas tomen ladvaižel.
Keväz´elo lujas čoma
Meiden kodirandaižel.
Keväz´ tuli,
Keväz´ tuli,
Pöudoil, nitűil lumi suli.
Mecas käged kukkutas,
Mecoin pajod kulutas.
Löuta ei sa parembad -
Meiden armast vepsänmad!
(Maria Abramova)
Runo on itämerensuomalaisen sukulaiskansamme kokoelmasta verez tullei: Vauktan Vesin runosanad (Petroskoi 2006). Runosta voi havaita muun muassa sen, kuinka isänmaa/kotimaa ja äidinkieli on ihmiselle rakas.

Tässä näitä tunnetiloja tälle päivälle!





5 kommenttia:

  1. Huh, onpa vaikuttavaa! Minä noudin vähän aikaa sitten meidän kirjastosta kaikki Mannerit mitä siellä oli, mutta vain kaksi taisi runoista kolahtaa. Mustan olleeni joskus kovakin Mannerin lukija...

    Mistä kokoelmasta on 'Lumi kuin matala eläin liikkuu' ja sitten tuo 'Kulkea yli vaihtelevien äärten'?

    Upea kuva, joka sopii vaikuttavaan runoon.

    VastaaPoista
  2. Leena, minulla on Mannerin runokokoelma teos, jossa on runoja vuosilta 1956-1977; Tammi 1980
    Nämä kaksi runoa ovat hänen Tämä matka v. 1956 julkaistulta loistavat arvostelut saaneesta kirjasta.
    Minulla on suosikit, joihin aina palaan. Kaikki taitavat olla tätä vanhempaa sukupolvea. Meillä oli innostava äidinkielenopettaja, joka pani lukemaan ja analysoimaan runoutta. Kiitos siitä hänelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, sen voin kertoa, että mm. nämä runot ovat minulle hyvin henkilökohtaisia, syvien vesien runoja ja jo nuoruusajalta.

      Poista
  3. Voi miten ihania runoja,mukava kuva:)

    VastaaPoista
  4. Huh,olipas mielenkiintoista lukea kauniita runoja.Blogissani on jotain sinulle,käyppäs hakemassa ja keväistä viikonloppua!

    VastaaPoista

Kiitos jokaisesta kommentista. Olen hyvin iloinen niistä ja jokainen on tärkeä niin lyhyt kuin pitkäkin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...