Suomen Lappi, Norja - matkakertomus osa 2

Matkan jälkeen pikkuisen harmittaa, ettemme etukäteen suunnitelleet Norjan puolen kohteita. Minulla on kotona Pohjois-Norjan ja huippuvuorten matkailuopas, karttoja saa netistä tulostettua ja navigaattorin avulla paikat löytyvät helposti. Kirkenesistä emme oikein saaneet mitään kuvaa, vain satama ja torialue. No omaa syytämme. Mm. Barents Safari järjestää päivittäisiä jokiveneretkiä Boris Glebiin Venäjän rajalle. Se jäi kokematta.

Tämä oli jo neljäs matka Pohjois-Norjaan henkilöautolla. Paljon on nähty/koettu - upeat vuonomaisemat, vehreät jokilaaksot, nousu- ja laskuvesi, jäämeri, seisottu Euroopan pohjoisimmassa pisteessä Nordkapissa, ajeltu pitkien tunneleiden läpi ja ihailtu pikkuisia kyliä nököttämässä vuonojen rannoilla.

Me lähdetään aina matkaan periaatteella, että ajellaan, katsellaan. Tähän asti mm. yöpaikat Norjan puolella ovat löytyneet autossa matkaopasta plaraten ja tienvarsiopasteiden avulla. Välimatkat ovat pitkiä, vuorokaudessa ei millään ehdi monta kohdetta näkemään. Eipä turhia valitella, koska sää oli mitä parhain maisemakuvaukselle. Kuvakertomus jatkuu.

Varangervuonon rantaa matkalla Kirkenesiin

Kirkenesin satamaa, kuningasrapupyyntialus

Neidenelva, Norjan puoleinen perho- ja soutukalastusalue, koskiosuus

Paikkakunnan idyllinen pieni puukirkko

ja pihapöydän ääressä nautimme välipalaa (huh, toi muovikassi)

yksinäinen poro jokilaaksossa

Edelliset viisi kuvaa olivat matkan varrelta tähän pikkukylään, Bugöynesiin, suomalaisittain Pykeija. Kylä on yksi harvoista, joita ei poltettu II maailmansodan aikana. Yhä vieläkin monet asukkaista puhuvat vanhaa suomen kieltä.

Tähän kuva on viimeinen Norjan puolelta

ja laskeudumme Tenon vartta alaspäin. Paras lohen kalastusaika on käsillä ja pyyntikuntia oli tiheässä perhonvedossa jalan ja veneillä.

Luoston maisemissa

Jos ei Norjan puolella ollut aktiviteettejä tarpeeksi, niin saatiinhan niitä viimein täällä.

Ja ennen kuin olimme näitä portaita kipuamassa, olimme kävelleet 2,5 km Ukko-Luoston pysäköintialueelta, nousua koko ajan

saksalaisia turistejakin oli ryhmässä mukana

jännitys tiivistyy, mitä ollaan etsimässä?

ja alamme laskeutua Lampivaaran ametistikaivokseen.

Työkalut odottavat

ja eikun kaivamaan. Minä olin ovela ja laitoin miehen hommiin, kun pitihän jonkun kuvata.

Tässä he oppaan (omistajan) kanssa tuumivat, minkä värinen se ametistikivi on?

Kun aarre oli löytynyt, se pestiin puhtaaksi ja tuumailtiin muiden kanssa, kenen kivi sisälsi eniten jalokiveä

ja minun kouraan annettiin se rapakiveä sisältävä löydös.

Ja kun bisneksestä on kyse, niin pitäähän kaivannolla olla kauppakin, josta voi ostaa hiottuja korukiviä. Lampivaaran ametisti syntyi 2000 miljoonaa vuotta sitten muinaisen suurvuoriston uumenissa. Nyt tunturin laella on jalokivikaivos, jonka toiminta jatkuu siellä vielä satoja vuosia.

Ametistit kaivetaan esiin pikkuhakuilla ja lapioilla, suuria kaivinkoneita ei käytetä. Ametisteja ei myydä raaka-aineeksi, vaan kaivosyhtiö jalostaa kivet lopputuotteiksi: koruiksi ja elämyksiksi.

14 euron pääsymaksulla/hlö sai siis kaivaa noin 20 min ja  yhden kouran sisälle mahtuvan kiven sai ottaa mukaansa. Ei varmaankaan ihan huonoa bisnestä, kun päivän aikana on seitsemän, tunnin mittaista kierrosta. Mutta hauskaa meillä oli. Lapsiksihan sitä tullaan jälleen!

Hämyistä elokuun iltapuhdetta blogissani piipahtaville ja kauniit kiitokset kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille.

                                          - Beate -