tiistai 5. heinäkuuta 2016

Käyn muistoineen menneeseen, sydänkesällä, sadepäivänä

03.06.1979 - vaaleanpunainen ja vaaleansininen olivat elämämme värit silloin. "Muistosi on mulle kallis,
muuta kun jäljell' ei oo.
Aina on mielessä mulla
aika tuo onnellinen..."
11.11.2006 - Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin voin laittaa kuvan tänne rakkaani hautajaisista. Äiti ja poika laskemassa kukkalaitetta, jollaisen halusin hänen arkulleen laskea. Siunaustilaisuudessa halusin kuulla tämän laulun. Sanat ovat kauniit, huokuvat positiivisuutta ja iloa. Sellainen hän oli.


 Lisään loppuun vielä Hannu Mäkelän tekstiä hänen kotisivultaan http://hannumakela.com/webpage/id/7.html 
"Kun jotain vaikka kuinka ohimennen saa,
pelkää heti, että sen myös pian kadottaa.
Niin elämme me lähes varkain,
kuin turhan totemeina täällä.
Ja kaiken tämän katoavan kauneuden päällä
on aina taivas, avaruus ja tähdet sen -
niin ihmeellinen, hauras, ikuinen."
 
                                                           - Beate -

20 kommenttia:

  1. Koskettava kerronta, minulla nuo päivät olivat 9/6-57__-7/9-06.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mummeli. Ihminen kapinoi mielessään, miksi niin lyhyt yhteinen aika meille annettiin. Lopulta sitä osaa kiittää siitä ajasta. Suuri surukin kasvattaa meitä ihmisinä niin kuin sairaus.

      Poista
  2. Koskettava postaus. Menetin viime vuonnä isäni ja ikävä on edelleen suuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sussi ja otan osaa sinun menetykseesi.

      Poista
  3. Koskettavaa, ja niin kaunis on tuo laulu. Minä muistan isääni, jonka kuolemasta on ensi viikolla tullut 3 vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuulikki ja otan osaa. Muistot vain pullahtavat joskus kipeämpinä pintaan ja tämä oma blogi on hyvä paikka, missä ne kulkevat mukana kuvina ja tekstinä.

      Poista
  4. Kesäkuun viimeisenä tasan kymmenen vuotta sitten menetimme nuorimman tyttäremme. Eipä ole mennyt yhtäkään päivää ilman muistamista. Elämä silti on kantanut, hänen kahden lapsensa olemme vieneet aikuisuuteen, vaikkakin äidin puuttuminen ei ole ollut jättämättä jälkiä lasten elämässä. Päivämäärä on piirtynyt niin syvälle mieleen, että itku tuli tänäkin vuotena. Kukaan ei voi korvata omaa lasta ja lasten äitiä.
    Koskettavasti kerroit oman raskaan kokemuksesi. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, ettei kukaan voi korvata äitiä mutta mummo ja ukki ovat varmasti olleet parempi vaihtoehto lapsille kuin joku ulkopuolinen. Ilo ja suru kulkevat käsikädessä ja kun emme voi tätä elämää hallita niin on vain tyydyttävä ja jatkettava eteenpäin. Muistoja meiltä ei kukaan vie ja ne kulkevat iäti mukana. Kiitos anja ♥

      Poista
  5. Voi mikä kirjoitus! Kiitos! Olen ihan sanaton. Tätä lukiessa, katsoessa ja kuunnellessa tuli mieleen, että itsellekin voi käydä noin. Miten tärkeää on elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen ja osoittaa rakkautta ja hyväksyntää omalle rakkaalleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta. Olen lukenut blogiasi ja sen viimeisen postauksen myös. Optimisti selviää varmaan paremmin kaikesta. Minun yksi selviytymiskeino on hurtti huumori se savolaenen sananrieska ja tietysti uuden miesystävän löytyminen. Välillä pidän märehtimispäivän/itkupäivän ja sieltä taas noustaan katselemaan auringonlaskuja iltapilven alle.

      Poista
  6. Kiitos Beate, kauniit ja kalliit muistot ovat meillä jokaisella. Toisilla vain on kalliimmat kuin joillakin toisilla! Onneksi kipu lievenee ajan mittaan, minun menetyksestäni on jo yli 24 vuotta, mutta muistan sen viimeiseen henkäykseeni asti!
    ♥Rakkaudella sinua halaten.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aili sanoistasi. Mieheni elämä loppui yllättäen niin että hän lähti iloisena aamulla töihin ja illalla ei enää palannut kotiin. Lähtö oli myös niin äkillinen, että tuskin hän sitä ehti itse tajuta. Vaikka minä niin toivon, että edes parin kolmen sekunnin ajan hän ehti jättää meille hyvästit.

      Poista
  7. Suuri suru on seurausta suuresta onnesta. Paradoksaalista, mutta kulkevat yhdessä käsi kädessä. Onneksi sitä ei ajattele etukäteen. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna. Sanoit niin osuvasti. Olen saanut häneltä paljon rakkautta osakseni ja se kantaa hedelmää. Me olemme täällä myös kantamassa toistemme taakkoja ja jakaen surukin pienenee. Kun uskoo rakkauteen saa kokea ilon kärsimyksessäkin.

      Poista
  8. Kaunis ja koskettava postaus. Kiitos, kun jaoit sen meille!

    VastaaPoista
  9. Kaunis ja koskettava, ihan kyynel vierähti silmäkulmasta ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ma-te. Olen niin iloinen jokaisesta kommentista.

      Poista
  10. Kiitos! Nuo Hannu Mäkelän runot...tulisi varmaan noita lueskella minunkin. On vielä kaikki liian lähellä, ettei voi kuunnella edes laulujakaan. Eikä oikein katsella kuviakaan, vaikka ne tässä työpöydällä ovat.
    Ehkä joskus minäkin tästä selviän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään voinut alussa kuunnella mitään. Raskasta on kaiken paperisodan hoitaminen, perunkirjoitus ym ym. Kun ei pitkään aikaan edes tajua, mitä on tapahtunut. Usein ihmiset jättävät surevan yksin, kun he eivät tiedä mitä hänelle sanoa. Minulla oli naapuri, joka pakotti lähtemään yhdessä lenkille. Tuli hakemaan, jos olin puhelimessa kieltäytynyt. Ja se että hän ei aja enää rakkaaseen kotipihalla, jossa kaikki yhä muistuttaa hänestä. Nyt se vaan on jo helpompaa ja hänen kättensä töitä voi katsella hymyssä suin.
      Voimia sinulle surun tiellä ja toivon, että löytyy vierellä kulkijoita. Sururyhmästä sain vertaistukea mutta sehän on lyhytaikaista ja oli muitakin ihania ihmisiä.

      Poista

Kiitos jokaisesta kommentista. Olen hyvin iloinen niistä ja jokainen on tärkeä niin lyhyt kuin pitkäkin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...