Tervehdys taas pitkästä aikaa. Kesä jatkuu ja ihminen viilettää sellaista vauhtia, että tokkopa kyydissä pysyy. Päivät vain vilahtelevat ja illalla on niin rättipoikki ettei jaksa tänne mitään kirjoittaa. Omankodin pihapiirissä on puunkaatosavotta meneillään. Kahdeksan jättikoivua on kaadettu, pätkitty pölleiksi ja siivoiltu jäljet. Yksi kolmihaarainen puu oli vaikein kaadettava tai oikeastaan kaikissa piti käyttää apuna vinssiä ja liinoja, joiden avulla puu saadaan kaatumaan oikeaan suuntaan eikä se mätkähdä rakennusten päälle. Poika sai setänsä avuksi hommaan eli miehiä oli kolme ja minä sydän sykkyrällä katsomassa. Olen jo monena vuonna puhunut asiasta, että puita pitäisi kaataa ja pelännyt jokaisella myrskyllä, milloinka talon katto jytisee tai koivut pötköttävät muiden piharakennusten päällä. Puut ovat saaneet rauhassa kasvaa multamaassa ja vuosikasvut olivat isoja. Koivuja on jo harvennettu ainakin pari kertaa mutta nyt sain viimeinkin tahtoni perille, että vain metsikköön jätetään isoja puita. Kyllä minulle on naljailtu, "että eihän niitä kannata pieninä kaataa, antaa kasvaa niin saa enemmän polttopuuta."
Kuvista näkee, miten oksat lähes pyyhkäisivät rakennuksen seinää. Kolmihaarainen koivu kaadettiin haara kerrallaan mutta yksi haara jäi konkeloon toisen puun varaan. Hienosti miehet saivat sen irti kiristämällä liinaa ja haara pötkähti maahan särkemättä edes valotolppaa. Pensaista vain juhannusruusu vaurioitui mutta osa oli jo vanhoja oksia, joten se ei haittaa. Jännitysnäytelmä jatkuu huomenna. Ainakin puolenkymmentä puuta olisi saatava kunnialla nurin.
Muuten, mitenkä teillä toimii tämä uusi Blogger? Täällä maaseudulla ainakin välillä surkeasti eli kuvien lisääminen ja muokkaaminen takkuaa ja kuvat ilmestyvät vääriin paikkoihin. Käytän Chrome-selainta. Meillä on kuituverkkoyhteys. Teksti on nyt aivan väärässä välissä mutta en uskalla sitä muuttaa, voi olla että häviää kokonaan. Entinen blogger toimi täällä paljon paremmin.
Kallen lapsuudenkotiin Kallioniemeen on matkaa Taivalkosken keskustasta noin 20 km. Kallehan syntyi 1919 Mäkelän meijerikamariin, jonka hirret isä-Herman osti vuonna 1922 ja siirsi ne uittamalla Kallioniemeen. Kalle Päätalo asuin täällä 1922-1939. Kallioniemi oli vakituisesti asuttu kesään 1970 asti. Taivalkosken kunta osti Kallioniemen vuonna 1986 ja vuonna 1991 se siirtyi Kallioniemi-Säätiön omistukseen ja museotoiminta alkoi. Kuvia on paljon, koettakaa jaksaa. Olin aivan hurmiossa, kun pääsin käymään ihailemani kirjailijan lapsuudenkodissa. Vierailijoita oli onneksi vähän mutta jotakin paikan päällä filmattiin mm. kuvausdrooni kierteli ilmassa ja museo-oppaan veneentervaustakin kuvasivat. Uusi blogger siirtää hitaasti kuvia ja ne ovat vähän väärässä järjestyksessä.
Pihapiirissä aitan edustalla on Uneutettu vonkamies -patsas, Veikko Haukkavaaran työ. Patsaan jalustassa on teksti "Pystytetty tukkilaisten muistoksi, jotka ovat olleet Iijoessa uittamassa puutavaraa joen ensimmäisestä uitosta vuoden 1988 kesään, jolloin joessa soluivat viimeiset pöllit ja pölkyt. Annoitte paljon itse tyydyitte vähään."
Uittoponttoonilta näkyy hiekkarantainen Villinsaari, josta kyläläiset hakivat muuraussantansa. Saaren kumpareille saapui kylän nuoriso tanssaamaan tai piiriä pyörimään. Kesällä se oli myös korttimiesten paratiisi, sen verran tuulinen, etteivät hyttyset haitanneet ja saaren päältä oli hyvät näköalat, joten uskovaiset eivät päässeet yllättämään korttikiekerössä istuvia.
Kuvattu savusaunan ikkunasta
Uusittu ponttooni, jolla tukkeja vedettiin. Nuorena ennen lasten syntymää Riitu kulki Herkon mukana savotan kokkina. Oli keväitä jointa Riitu tienasi mustalla kahvilla, räiskäleillä, viskusopalla, tuppipotuilla ja lihavellillä enemmän kuin pitkiä valvokkeja tehnyt aviomies. Näin saatiin hankittua tärkeimpiä huonekaluja, astioita ja makuuvaatteita.
Uutta pirttiä, nurkassa Riitun sänky. Tässä sängyssä luit iltasella Kallen pitkään inkutettua mm. Kallen Hoikkalasta saamia aikakausilehtiä kuten Sirpaletta "Luve äiti! Kun minä opin lukemaan, niin luven sitten sulle vuorostani.
Lähes aina äiti heltyi - siitä huolimatta että tupakoiminen oli hankalaa lukiessa. Muistan äidin lukutaidon kehittyneen sinä aikana. Kun äiti koulunkäyntini alkuaikoina luki minulle viimeisiä kertoja, hän enää harvoin pysähtyi tavata hymisemään vaikeimpiakaan sanoja. Jälkeenpäin äiti usein puhui vieraille: - Oli tuo Kalle melekonen risti siinä lukemaan mankuttamisessa...Vaikka ei se tuo yksin pahasta ollu. Siinä samassa rytäkässä rupesin itekki pääsemään pikkusen paremmin räntistä seleville - täysiaikasena ihmisenä...Ja onpahan nyt tienattu sehi, että millon tulen vanhaksi muoriksi, niin Kalle vuorostaan lukkea paasovaa mulle ääneesä!
Illat joina kuuntelin äidin lukemista sängyssäni makoillen olivat elämäni onnellisimpia. Jyskipä pakkanen nurkissa, vinkui myrskytuuli tai tuisku rapisutti lunta akkunaruutuihin, minun oli hyvä ja lämmin olla." (Huonemiehen poika)
ja Herkon sänky. Kaunis seinäröijy ja Kallen ostama leppalamppu, jonka valossa Kalle lueskeli lorukirjojaan toisten mentyä nukkumaan.
Ikkunalaudalla kukkivat pelakuut. Riitulla oli aina kukkasia, palsamia ja ahkeraliisoja
Etualalla Hiltu-Jakin tekemä soututooli. Jakki itse ei ollut työhönsä tyytyväinen vaan sanoi, että siitä tuli susi. Tullessaan Kallioniemeen kylään hän ruukasi sanoa, että "istunpa tuon suteni selekään." Isäntä istuu karmistoolissa, jonka Herkko osti Konrad Vääräniemen, Kooti-ukon auksuunista eli huutokaupasta.
Kätkyessä eli kehdossa ovat nukkuneet kaikki seitsemän lasta. Kalle kuvaa omassa pirtissä ensimmäistä aamua seuraavasti: "Autuaallinen onnen tunne täyttää mieleni. Minä pukkaan käteni korkealle, puristan sormet nyrkkeihin ja sanon haukotuksen matkassa:
- Herra jumala että oli omassa pirtissä lysti nukkua rojua!
Äiti käännähtää minuun päin. En ymmärrä mitä pahaa sanoin kun hän purskahtaa itkuun. Säikähtikö äiti kun puhuin isolla äänellä? Pelästyn ja käännyn istumaan mökkänälle.
- En minä, äiti, noitunu enkä puhunu rummia.
Äiti nostaa vyöliinan helman, painelee sillä kasvojaan ja nyyhkii: - Et et...ihan päinvastoin...Että...että jo tuommonenhi pikkurehveli osovaa olla kiitollinen kun pääsöö ommaan pirttiin...Tulee taas niin elävänä mieleen kun oltiin Putikassa, ja minähi sain olla vielä omassa pirtissä..." (Huonemiehen poika)
Yllä olevat viisi kuvaa vanhasta pirtistä ja pienestä köökistä, joiden yhteispinta-ala oli vajaat 30 neliötä. Siinä tilassa nukkui enimmillään kymmenen henkeä. Hirsiarinan päälle muuratun ja paikkaansa hakevan uunin muurasi Antti Lohilahti, Korpi-Antti eli satusetä. Uuni muuraus kesti lähemmäs kolme viikkoa ja ajoi Herkon lähes hulluuden partaalle. Kun Herkko kyseli, miksi uunia ei sovi muurata kallion päälle, rupesi Antti selvittämään "Ensinnähi kallion päälle tehystä uunista tulee kylymä. Ja toiseksi uunista tulee silloin juonikko tavoiltaan. Ei vie savuja ja polttaa leivät...kiven selekään tehtyä uunia pitkin kiipejää huoneihin maan syöveristä monenlaisia kipuja ja tautia, niin kun hammastauvit ja matovijat, pääkivistykset ja mahan ummehtumiset, isotrokot ja syyhytyspunkat..."(Huonemiehen poika KP). Työn lomassa Antti "lorsasi novellia", joita pieni Kalle mielellään kuunteli.
Aamupalan syötyämme jätämme tällä kertaa hyvästit Iin Sillat -majapaikalle. Kaksi yötä maksoi 135 euroa rivitalohuoneistossa aivan Iijoen lasku-uoman äärellä. Ilmakuva paikasta kopsattu netistä. Matalikkokaistaleella oli karavaanareiden alue. Sinnepä jäivät mm. Karhusaari, Simakka, Koirankari, Kirkkoniva, Finnkari, Hahtikari, Rontti, Pirttikari, Illinsaari ja kesäisen kauniit Perämeren maisemat. Käännymme Pohjois-Iin kohdalta oikealle. Raassakan voimalaitoksen alapuolella pari miestä on virvelöimässä ja toivotamme heille kalaonnea. Taakse jäävät Asemakylä ja Pöytäkiven karikko, joka näkyy edellisen postauksen juna-maantiesillalta otetussa kuvassa. Joki aina uomansa löytää, vaikka sitä kuinka yritetään kahlita. Kalle Päätalo on Huonemiehenpoika kirjansa ensimmäisessä luvussa kuvannut näin runollisesti merilohen matkaa kutupaikoilleen. "...Iijoesta purkautuva makea vesi on houkutellut tuntemattomista ajoista lähtien Pohjanlahden perukkaan tulleita merilohia puoleensa, tutkimaan mistä ja minkälaisten koskien läpi kirkas ja vaahtokuplamattoa pinnallaan kuljettava vesi saapuu ylimaista mereen. Suolaton vesi rupeaa kirnuamaan kiihottavasti meren kuningaskalan kiduksissa. Sen uteliaisuus ja ennen muuta kutemisvietti rupeavat hyrräämään siinä määrin, että se kääntyy puolisoineen uimaan joesta valuvaa vesivirtaa vastaan..." "...Joskaan Jokijärven vesi ei tunnu merikalasta yhtä suivasalta kuin Tyräjoen kuljettama, ei se silti sitä isommin miellytä. Veden väri on melko kirkas, mutta järvi on matala ja siinä tuntuu likapohjasta sekä runsaasta vesikasvilllisuudesta liukeneva kirpeys. Tästä johtuen useimmat niistä lohista, jotka lähtevät jatkamaan nousuaan Vääräjoen haarasta ja ohittavat Tyrjäjoen yhtymäkohdan, käyvät Kirkkosaaren päässä epävarmoiksi. Joku niistä saattaa lähteä puhkaisemaan järven vettä, uida Rompasensalmen läpi Murhiperän puolelle. Mutta siellä entisestään mataloituva vesi ja lähes yhtenäinen ryönikkö lääpivät tympeän tuntuisesti merikalan kylkiä. Jos lohi on itsepäisintä lajia, se voi puskeutua limakoiden ja lumpeikkojen läpi kilometrin päässä olevan Murhijoen suulle. Siinä kalan eteen ilmestyy kuin seinäksi laaja kaislikko. Silloin kääntyy jo sitkeinkin yrittäjä takaisin omille jäljilleen. Murhijokisuulla täyskäännöksen tehnyt lohi kiirehtii Jokijärven alapäätä kohti. Keskijärvellä se ehkä mojauttaa pyrstöllään pintaa tai ui kuin kiukusta kierukan niin, että evät rikkovat vesikalvoa. Yhtä huiluuta se laskeutuu Jokijärven ja Taivalkosken välisille koskille ja karikoille. Sieltä löytyy helposti ihanteellisia kutupaikkoja ja -kavereita. Jokijärvi, järvi jonka vedessä intohimoisinkin kutulohi kääntyy takaisin, on minun syntymä- ja kasvukyläni." Iijoki on Suomen kuudenneksi suurin jokivesistö, jonka pääuoma virtaa 370 kilometrin matkan Suomen Pohjois-Pohjanmaan läpi, alkaen Iijärveltä, Kuusamosta. Sen varrella ovat Taivalkoski, Pudasjärvi sekä Ii, josta se laskee Perämereen. Iijoen tunnetuimmat sivu-uomat ovat Pudasjärvellä ja Oulussa virtaava Siuruanjoki, Pudasjärven Korpijoki ja Livojoki ja Taivalkoskella sijaitseva Kostonjoki. Sivujokia on yhteensä yli 800 kilometriä. Vesistön kokonaispinta-ala on 14191 km2 ja vuosina 1961-1990 keskivirtaama on ollut 174 m3/s. Joki on vaikuttanut tuntuvasti sen varrella olevaan asutukseen, sillä se on ollut kautta Suomen historian tärkeä ravinnon lähde ja kauppatavaran kulkureitti. Menneinä aikoina ylävirtaan kuljetettiin ruutia ja suolaa ja alajuoksulle vietiin metsästyksestä saatuja turkiksia. Asutusta joella on ollut kivikaudesta asti ja ensimmäiset nimetyt asukkaat olivatkin saamelaisia. Iijoen nimi kääntyykin saameksi nimelle ”Yöjoki”. Iijoen ylä- ja keskijuoksut ovat koskiensuojelulain nojalla suojeltuja vesistöjä ja Iijoessa onkin arviolta n. 150 koskea, jotka ovat olleet vuosikymmeniä vesivoimaloiden mielenkiinnon kohteena. Suojelulait pyrkivät pitämään rakentamisen vaikutukset aisoissa, ja ihminen onkin toiminnallaan vaikuttanut Iijokeen tavalla, joka vaatii aktiivista huolenpitoa. Rakentamisen seurauksena vaelluskalat ovat kärsineet pahasti, jonka seurauksena Iijoen alueille istutetaan vuosittain kompensaationa runsaasti kaloja: yli 10 miljoonaa siikaa, 3-5 miljoonaa nahkiaista, 300 000 lohta ja vajaa 30 000 meritaimenta. Voin vain kuvitella, mitä jokivarren näkymät ovat kulkijoilleen tarjonneet. Entisaikaan tukkipoika seilasi lautallansa ja Manta se kahvit keitti. Tukkilaiset olivat liikkuvaa väkeä, tulivat keväällä ja lähtivät syksyllä. Monet heistä olivat tavallisia maaseudun poikia. Jokivarret täyttyivät kesäisin puutavarasta ja koskiosuuksilla tukit monesti tekivät suman eli ruuhkan. 1900-luvulla Iijoen uitto on ollut pääasiassa irtouittoa, jossa puun kuljetus perustuu virtaavan veden voimaan ja puut kulkevat vapaana virran mukana. Ihmisen työnä on vain estää puiden pääsy ja jääminen sivu-uomiin ja rannalle, hinata puut paikoista, joissa ei ole virtaa sekä lajitella puut oikeille omistajille uiton päätyttyä. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen uittoväyliä parannettiin perkaamalla koskia ja syventämällä lasku-uomia. Nyt kun uittoa ei enää ole, entisiä uittoväyliä pyritään entistämään.
Me tulemme taas, kun on valtoimet veet, kun on voitettu hanki ja jää. Kun on lämpöiset tuulet maan valloittaneet. Kun on Suomessa taas kevään sää.
Veli veikkonen huolesi heitä! Pölli pyörivä jälleen tuo meitä, virran välkkyvän vetreitä teitä, ja nyt laulumme helkähtää:
Me tulemme taas sinä tyttöni hoi! Laulu virralla soi, ja se soi ja se soi. Me tulemme taas! Kaiku viestiä toi:
Me tulemme tulemme taas!
Me olemme taas, kun on virralla työt, kun on suvi ja lehdessä puu. Kun on pohjolan valkeat tuoksuvat yöt, kun on lemmestä kertova suu.
Sinun huivisi valkoista raitaa ja sun aittasi polkua kaitaa poika päivätkin kaivata taitaa, ja taas virralta kantautuu:
Me tulemme taas sinä tyttöni hoi! Laulu virralla soi, ja se soi ja se soi. Me tulemme taas! Kaiku viestiä toi:
Me tulemme tulemme taas!
Me lähdemme taas, kun on saapunut syys, kun on pääskyllä tie etelään, kun on pitkä jo ilta ja sen hämäryys, kun on virralla riitettä jään.
Älä murheella muistele tuota! Sinä, tyttöni lempeeni luota! Kevät saapuu ja riemuiten vuota, sen kuulet sä laulun tään:
Me tulemme taas sinä tyttöni hoi! Laulu virralla soi, ja se soi ja se soi. Me tulemme taas! Kaiku viestiä toi:
Me tulemme tulemme taas!
Saavuimmekin Taivalkoskelle juuri oikeaan aikaan, kun kolme koskimelojaa, yksi nainen mukana, oli laskemassa koskimelontaradalla. Oli hurjannäköistä touhua mutta ei kukaan mennyt kumoon. No, näimme kuin näimmekin koskenlaskua mutta ei tukilla tai lautalla vaan kanootilla. Sain otettua pari videotakin.
Olen nähnyt koskenne vaahdokkaat
ja niiden pauhuja kuullut,
ja kulkenut autiot tunturimaat
ja Hiisiä nähneeni luullut.
Niin synkästi mieltäni soinnuttaa
tämä Kymmenen virran maa.
Kesäaurinkos kanssa ma valvonut oon
ja viettänyt yötöntä yötä.
Ja vaipuen vienoon haaveiloonvain katsonut Luojan työtä.
