Ihminenkö luomakunnan kruunu

Kuva vuodelta 1982 talomme pihassa tehdään kasvimaata

Pian on se aika vuodesta, kun päästään pelloille ja puutarhaihmiset kasvimailleen möyrimään. Vanha puutarhajyrsin oli isän ostama jostakin ja hän kynti ensin oman kesämökkinsä perunapellon ja toi koneen sen jälkeen meille.

Tämä kuva on arvokas. Siinä poika puolivuotiaana isänisän sylissä. Vieressä serkkupoika

Omalla mökillä joskus 1980-luvulla. Tuo rakenteilla oleva rakennus on kesäkeittiö

Ajatukset ovat olleet aika ristiriitaisia, koko maailmanmeno tympii. Monenlaista asiantuntijaa toisensa jälkeen käy selittämässä omaa agendaansa, mikä meni pieleen ja miten tästä selvitään. Se on mennyt pieleen, että ihmiskunta pakkautuu yhä tiiviimmin asumaan ja että meitä on jo liikaa asuttamaan maapalloa. Ihminen luulee olevansa luomakunnan kruunu ja kokee oikeudekseen levittäytyä ja työntää eläimet pois asuinsijoiltaan. Ainakaan uhanalainen tila, jollaiseen ihminen on maapallon ajanut, ei kerro älystä ja vastuullisuudesta. Oliko äskettäin kuollut toisinajattelija Pentti Linkola oikeassa, että ihminen teoillaan ajaa maapallon kohti katastrofia ja loppumme on lähellä? Hän ainakin eli kuten julisti. Muutti asumaan maaseudulle Kuhmoisiin pieneen mökkiin, jossa ei ollut mitään mukavuuksia, hankki elantonsa kalastamalla, rengasti lintuja, tutki ja keräsi tietoa luonnon eläimistöstä, vastusti metsähakkuita ja luonnonniittyjen tuhoamista. Hänelle naureskeltiin ja häntä vihattiin, koska hän vastusti demokratiaa ja piti jopa terroritekoja oikeutettuina.

"Suomessa leipätyön täytyy olla ikävystyttävää ja lohdutonta, niin kuin totisesti noiden kaikenmaailman pikkuvirkamiesten, reikäkorttilävistäjien, konttoristien, somistajien, ehostajien sun muiden työ onkin."― Pentti Linkola (1968)

Ihmisen loputonta vimmaa tekniikan kehittämiseen hän ei voinut ymmärtää. “Jollei näitä rikkiviisaita suunnittelijoita pikapuoliin saada suljetuksi tyrmään, niin meillä pian on maa, joka on omiaan vain vanhuksille, vaivaisille ja vätyksille.” Hän asettaa sanansa ensimmäisen kerran julkisesti hyvin selvästi: “Liiallinen rationalisointi on syvälle käyvää järjettömyyttä. Esimerkiksi sähköhammasharja on päättömyys, jota ihmiskunta ei koskaan tarvitse."
Absoluuttisesti pahinta hänelle oli kuitenkin se, mitä hän näki tapahtuvan luonnossa. “Meidän täytyy käsittää, että ympäristön kauneus on todellisen elintason kulmakivi. En usko, että ihmiselle voivat riittää aineellinen toimeentulo, paljon mainostetut hyvät ihmissuhteet tai yleensä mikään, jos hän joutuu jatkuvasti elämään metsäraiskioiden, ojikkojen ja täpötäyteen huviloilla ahdettujen likavesirantojen keskellä. Hän voi ajautua itsemurhaan saakka, vaikka hänellä olisi viisi autoa, paljon ystäviä ja luottamustoimia, uskollinen vaimo ja liuta lihavia lapsia.” (Yle.fi/Pentti Linkola/puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta)

Niin, ihminenkö on luomakunnan kruunu? Ei, vaan tarvitsemme myös kasveja, hyönteisiä, mikro-organismeja, sieniä. Mehiläiset pölyttäjinä ovat vähenemässä ja ilman niitä ei kasva marjoja eikä hedelmiä. Ihminen rakentaa metropoleja, joissa asuu ökyrikkaita ja laitaman slummialueilla köyhiä kerjäläisiä. Tärkeää on vain talouskasvu, koska entiseen ei ole paluuta. Ihmismassoille jätetään pilvenpiirtäjien keskelle läntti puistoaluetta, johon liikenteen melu yltää ja suurkaupunkihan ei nuku edes yöllä. Rikollisuus kukoistaa ja asunnoissa on turvajärjestelmät. Kaupunki ei pitkään pärjää ilman energia- ja vedenjakelua, jätehuoltoa, terveydenhuoltoa ym. 

Katsoin äskettäin Michael Portillon -ohjelman Kiehtova maailma, junamatka Amerikkaan kausi 2 ja ajattelin, miten upeita seutuja Yhdysvaltojen Keskilännessä onkaan. Ohjelmassa Portillo vieraili mm. Minneapolis - St.Paul, Santa Fe - Grand Canyon, Red WIng - Portage, Milwaukee - Chigago alueilla. Laajoja vilja-alueita ja lihakarjaa laitumilla, hieman rapistuneita pikkukaupunkeja ja kyliä - ihanneasuinseutuja myös ihmisille. Kaikki eivät voi lähteä suurkaupunkeihin, sillä jonkun on kasvatettava ruoka myös betoniviidakoissa eläville. Monessa jaksossa vaalittiin myös perinteitä ja tutustuttiin historiaan.

Palataanpa jälleen Suomeen ja 1950- luvun alkuun, kun meidän pieni perhe isä, äiti ja minä kapalonyytissä asettuivat asumaan rintamamiestalon yläkerran kahteen huoneeseen. Mummo, isän kertoman mukaan oli napakkaan tyyliinsä todennut "annapa se tyttö tänne minulle ettet sitä pudota". Mummon tyttö minusta kasvoikin. Isä oli päättänyt rakentaa oman talon, jos pankista irtoaa lainaa ja niin tapahtui. Taloudellisesti oli tiukkaa, molemmat kävivät töissä ja ruokana oli usein puuroa, velliä tai sianlihakastiketta ja omassa pihassa kasvatettiin perunat, juurekset ja viinimarjat. Kaupasta haettiin vain maitoa, voita ja leipää. Talo jouduttiin kuitenkin myymään 1966, sillä isä sai paremman työpaikan isommasta kaupungista ja muutimme eka kerran vähäksi aikaa vuokralle ja pian omaan osakkeeseen.

Sama yritteliäisyys jatkui oman miehen kanssa. Oma koti oli saatava, vaikka velkamäärä alussa hirvitti. Lainojen korotkin olivat ihan toista luokkaa kuin nykyisin. Miehellä oli autonasentajan koulutus, jota hommaa hän teki ehkä noin pari vuotta ennen avioliittoa. Sen jälkeen hän oli talotehtaassa, kirvesmiehenä, muurarina, konepajalla, huoltoasemanhoitajana, työnjohtaja/laitosmiehenä. Viimeisessä työpaikassa hän teki ylitöitä loppuvuodet jopa 300 tuntia vuodessa. Yhtään päivää hän ei ollut elämässään työttömänä. Hän oli valoisa, optimistinen luonne. Ensimmäinen auto oli jokin ikivanha Toyota ja muistaakseni se myytiin ja vaihdettiin vielä huonompaan ja välirahoilla ostettiin uusi kirjahylly ja sänky.

Mitähän ajan takaa tällä kaikella? Onko meillä Suomessa jo liian hyvä sosiaaliturva, kannustetaanko ihmisiä ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ennemmin kuin jäämään elämään tukien varaan? Miksi koulutusjärjestelmä ei ota huomioon tarpeeksi, että kaikista ei ole kouluttautumaan yliopistoihin vaan tarvitaan myös ns. käsillään tekeviä ihmisiä. Oppivatko nuoret laiskoiksi jo koulussa tai eivät löydä omaa ammattialaansa? Tänä korona aikana minä niin arvostan siivoojia, kaupan ammattilaisia, hoitajia, poliiseja, autokuskeja, hitsaajia, autonasentajia, rakennustyöntekijöitä, erilaisia kausityöntekijöitä kuten mansikanpoimijoita, postinjakajia, linja-autokuskeja ja tietenkin lääkäreitä.
Turhia verovaroilla palkattuja pikku virkamiehiä on tässä maassa liikaa. Jotakin yhteiskuntamme pahoinvoinnista kertoo sekin, että mielenterveysongelmat kasvavat jatkuvasti ja ovat jo suurin ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen syy.

Pentti Linkolan ajatuksia kannattaa pohtia. Hän ei ollut mikään luuseri vaan todellakin elätti perheensä, vaimon ja kaksi tytärtä raskaalla fyysisellä työllä. Linkolalla oli myös yliampuvia ajatuksia, joihin en yhdy. Minulla on myös hänen Riitta Kylänpään kirjoittama elämänkerta.