Niin kaikki ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää...

Oriah Mountain Dreamer Canadian Teacher and Author

	It doesn't interest me what you do for a living I want to know what you ache for and if you dare to dream of meeting your heart's longing. It doesn't interest me how old you are I want to know if you will risk looking like a fool for love for your dreams for the adventure of being alive. It doesn't interest me what planets are squaring your moon... I want to know if you have touched the center of your own sorrow if you have been opened by life's betrayals or have become shrivelled and closed from fear of further pain. I want to know if you can sit with pain mine or your own without moving to hide it or fade it or fix it. I want to know if you can be with joy mine or your own if you can dance with wildness and let the ecstasy fill you to the tips of your fingers and toes without cautioning us to be careful be realistic to remember the limitations of being human. It doesn't interest me if the story you are telling me is true. I want to know if you can disappoint another to be true to yourself. If you can bear the accusation of betrayal and not betray your own soul. If you can be faithless and therefore trustworthy. I want to know if you can see Beauty even when it is not pretty every day. And if you can source your own life from its presence. I want to know if you can live with failure yours and mine and still stand on the edge of the lake and shout to the silver of the full moon, "Yes." It doesn't interest me to know where you live or how much money you have. I want to know if you can get up after a night of grief and despair weary and bruised to the bone and do what needs to be done to feed the children. It doesn't interest me who you know or how you came to be here. I want to know if you will stand in the center of the fire with me and not shrink back. It doesn't interest me where or what or with whom you have studied. I want to know what sustains you from the inside when all else falls away. I want to know if you can be alone with yourself and if you truly like the company you keep in the empty moments.   © 1995 by Oriah House, From "Dreams Of Desire" Published by Mountain Dreaming, 300 Coxwell Avenue, Box 22546, Toronto, Ontario, Canada M4L 2A0Please click here for more information about Oriah's book.

Jouluähky vaivaa, liikaa kinkkua, laatikoita, rosollia, 'sekameteli'-soppaa ja riisipuuroa, suklaata, torttuja, kakkuja. Suolaisen päälle imelää ja toisinpäin. Tuomas-myrsky riepotteli Pohjois-Savoa ja sähköt olivat poikki lähes seitsemän tuntia. Tänäänkin vielä noin tunnin. Mutta ei se mitään haitannut. Mukava käpertyä viltin alle kynttilänvalossa ja rupatella tai torkahtaa. Sivutiet ovat niin liukkaat, ettei uskalla lenkille lähteä. No katsotaan huomenna. Pakko saada raitista ilmaa.


Poika tilaili verkkokauppa.comista mutsille 800 eurolla (minä tietty maksoin) sisuskaluja tähän myllyyn, että jokohan alkaa paremmin pelittää ja tökkiminen loppuu - 2000 GT kiintolevy, Core 15 prosessori, 8 gigaa muistia, näytönohjain, emolevy, tehokkaampi virtalähde, hiiri. Kuulema on sitten minun myllyssä enemmän tehoja kuin omassaan.


*************************************
Kirjaan tänne aina tekstejä, jotka koskettavat sisintä. Tuo yllä oleva oli yksi sellainen ja toinen tässä alla. TV:stä tuli Kivenpyörittäjän kylä leffa. Olen sen joskus katsonut mutta en sillain kunnolla sisäistäen.
Yhteen päivään, yönseutuun ja aamun sijoittuva elokuva perustuu 1970-luvun loppuun. Häät ovat ilon juhla, mutta monet asiat viskaavat varjojaan juhlahumun päälle: sairaudet, lakkautettu koulu ja varsinkin Pekan kohdalla oman paikan löytäminen: Ruotsiin ei tekisi mieli palata. Siitä syntyy tietysti Meerin kanssa ristiriita.


Otin leffan kiintolevylle ja sieltä kopioin lopputekstiä, joka sai taas jotain kummaa liikehdintää tuolla päänupissa. Ei edes osaa itse tarkemmin eritellä miksi juuri tuo satupätkä toi vedet silmiin - lapsuus, huolettomuus ja vastakohtana kuolema, joka onkin noin onnellinen olotila! Olikohan näyttelijä Matti Varjo, kovin Lasse Pöystin näköinen. Teksti ei vastaa varmaankaan sanatarkasti kirjan tekstiä. Täytyy etsiä kirjastosta, kun en omista tuota kirjaa.


"Sielläpähän ne assuu, ne maamyllärit. Siellä on ihan toisenlainen maalima. Tämä nurmikko on niitten taivas. Siellä ne assuu semmoset pienet vääräselkäiset ukonkäppänät piippu suussa ja kukkia repussa ja joskus kauniilla ilmalla ne tulloo tänne muan piälle ravehtiin (?) siltojen alta ja kutkuttelloo pieniä tyttöjä jalakapohjasta, kun ne nelistää niittylöillä. Ei niitä tarvihe pelätä. Ne on ihan ihmisen hyväntekijöitä. Kun ihminen kuoloo ja hauvataan mullaan sissään niin ne käy kampoomassa piätä ja kutkuttelloo niittyvillalla huulien ympäriltä. Ja kun kirstu alakaa lahhoomaan, niin ne korjoo niitä pienillä vasaroilla ja ettei mene multa suuhun ja silimään. Joskus ne pittää siellä semmosia omia kemujaan. Kuuluu niinkun sellaista hiljaista pajupillin soittoo ja pikkuset kumiterät lappasoo ja reput pannoo selässä, jotta hopsuta-hoi!"

Joulumuistoja vuodelta 1985

Create a free digital collage

Onpa ollut hauskaa tuon puhallettavan pukin kanssa. Mukana joulunvietossa Honkapirtissä isä, äiti ja veli. Oi niitä aikoja!
Vanhoja joulukuvia on albumeissa, en ole tänne koneelle niitä ehtinyt skannata.

ALKUKIRJAINHAASTE # PUU




Sodankylän PUUkirkko. Kirkko rakennettu v. 1689.
Pistäydyimme täällä viime kesänä ohikulkumatkalla.

 


Laitanpa toisenkin kuvan kirkon kauniista alttaritaulusta.

 

Nököpaistia joulunalusruokana

Tänään aion laittaa uuniin muhimaan viljapossua. Teen sen ihan isävainaan perinteisellä reseptillä: suolaa, pippuria, laakerinlehti, porkkanakuutioita, sipulia, lihaliemikuutio ja eikun kannelliseen pataan 175-200 asteeseen. En silppua lihapaloja liikaa vaan jätän aika suuriksi paloiksi. 
Vanhan kansan ihmiset arvostivat yksinkertaista arkiruokaa. Liha oli lihaa eikä mausteliemissä lionnutta liikamarinoitua mötöstä. Onhan niitä tullut ostettua mutta minulle ne eivät maistu. Oikein ällöttää repiä niitä paketista, kun marinaadiliemi tippuu pöydälle ja lihan aito maku on hävinnyt näihin hunaja-pippurisoseisiin.


Kauppojen reseptivihkoset pursuavat mitä ihmeellisempiä ja eksoottisempia ohjeita. Tuleehan niistä jotakin poimittua mutta yleensä sovellan ohjetta itse. No, tuossa juuri selailin K-kaupan marraskuun ruokalehteä: juustosalaatti päärynä-vinaigrettekastikkeella, lohiceviche, duchesseperunasose, Schwarzwaldin jauhelihapihvit, vuohenjuusto-papuvokki!!! Kakun päällekin laitetaan jotain cashewpähkinöitä. Suomalainen perusruoka ei enää ole arvossaan eikä trendikästä. Kauppojen hyllyt pursuavat uusia tuotteita ja tuskastuneena saat etsiä sitä entistä merkkiä, luultavimmin se on poistunut valikoimista.


Suomalainen perinneruoka kunniaan!  


Tänä iltana aion katsoa pitkästä aikaa telkkaa, sieltä tulee Kahden kerroksen väkeä, sarjaan tehty kolme uutta jaksoa. Ai että mä rakastan näitä BBC:n historiallisia laatudraamoja. Tilasin tässä itselleni kaikki vanhat osat tästä sarjasta ja olen ne jo kaikki kertaalleen katsellut. Illalla nautin Small Islandista, samalla dvd-boksilla on vielä Saman taivaan alla ja Annen salainen päiväkirja. Katsomatta on myös box 7: Erään avioliiton muotokuva, Ruuvikierre ja Kuunkivi.


Niin asiasta toiseen. Osaakohan kukaan neuvoa, miksi en pääse blogiini Windows exploler 8 selaimella? Tulee ilmoitus, että blogger ei tue selainta ja käytä google chromea. No, olen joutunut käyttämään nyt tätä.
Pojan on tarkoitus päivittää koneeni taas vaihteeksi, uusia näytönohjain, lisää kiintolevytilaa, F-secure on myös liian raskas ja kone hidastelee jatkuvasti. Minähän en näistä sisuskaluista hirveästi ymmärrä. On tässä huushollissa jos jonkinlaista tietokoneroinaa. En edes muista montako tulostinta meillä on ajan mittaan ollut. Nyt pojalla on oma Canon pixma MG8150 ja mulla vanha MP150. Läppärikin olisi tarkoitus ostaa, että saan sitä kuljettaa etäkotiin.

ALKUKIRJAINHAASTE # 44

 ITku 11.11.2006

Ikätarkkaavaisuushäiriö ja miten se ilmenee?

No kerron sen tarinana, joka tapahtui eilen.

Ajattelin kerrankin kirjoitella joulukortit ajoissa valmiiksi ja lähteä ostamaan postimerkit. Hörppäisenpä kuitenkin loput aamukahvista. Matkalla keittiöön huomasin roskan lattialla ja vein sen roskapussiin. Oho, onpas palautuspulloja kertynyt alakaappiin. Otin pullopussin mutta samassa känny soi ja naapurilla oli asiaa. Rupatellessa etsin auton- ja talonavainnippua, löysin sen mutta jätin lipaston päälle. Lopetin puhelun. Avaimia etsiessä olin keksinyt, että voisin samalla reissulla viedä kesätakit ja -kengät talvisäilöön, no kasasin ne penkille ja tutkin sivusilmällä eilen löytämääni kakkuohjetta. Olikohan kaapissa kaakaojauhetta? No tarkistamaan asia, aha sitä pitää tuoda kaupalta. Vilkaisin ulkolyhtyä, josta huomasin kynttilän sammuneen - vaihdanpa sen ennen pimeän tuloa. Hain kynttilän ja hipsin terassille kesälipokkaissa, villatakki harteilla. Samassa tuulenpuuska riepotteli ulko-ovea ja släm! - ovi pamahti voimalla kiinni.

Päivän loppusaldo:
- postimerkit ostamatta
- kahvi juomatta
- palautuspullot viemättä
- kesätakit ja -kengät lojuivat penkillä
- kakku leipomatta

Seisoin ulkona hytisten ja tiesin, että avaimet ovat sisällä ja takaovi kiinni. No vietin neljä tuntia odotellen poikaa talomme erillisessä, onneksi lämpimässä saunaosastossa sängyllä torkkuen vanhoja sanomalehtiä lukien.

Huomaan edelleen, että minulla on aina monta hommaa tekeillä. Välillä keskityn täysin esim. sanomalehden lukemiseen tai täällä netissä surffailuun ja aika hurahtaa kuin siivillä. No onneksi minulla on sitä aikaa!

Jaa, kello onkin jo noin paljon, herranjestas...maajussille morsian ohjelma alkaa pian. Heippa blogini :)

ALKUKIRJAINHAASTE # 43

TIntit :) Mene sä pois, et oo mun kaveri.

Suurkiitos Aana tunnustuksesta!

Tämäpä oli mukava yllätys. Toivottavasti se antaa lisää puhtia kirjoitteluun Aanan blogia lukiessa, huomasin hänenkin saaneen kimmokkeen muiden blogien lueskelusta. Hänellä on jo melkein vuoden vanha blogi ja kirjoitukset kertovat keski-ikäisen naisen kriisistä, jaksamisesta, surustakin - niin tuttuja asioita itselleni. Väliin mahtuu mukavia arkipäivän pieniä tapahtumia ja mukaan liitettyjä kuvia sekä runoja, joita niin rakastan. Huomaan itsessäni saman asian, että päivät kuluvat kuin siivillä ja välillä ei todellakaan tahdo saada itseään 'käyntiin' ollenkaan. Silloin tekstinkään tuottaminen ei onnistu.

Muutenkin räpellän tässä blogi-maailmassa välillä huuli pyöreänä ja aikaa kuluu, kun ei yksinkertaisesti osaa kaikkea. Ja välillä vierähtää aivan huomaamatta tunteja toisten blogeja lukiessa ja ihastellessa. Nytkin pitäisi saada laskunippu maksuun, joten siirryn tästä pankkipuolelle.  


Vastaukset kysymyksiin:

1. lempiväri: sininen, se on minulle vapauden ja toivon väri, taivaansinestä saan lohtua ja rauhaa

2. lempieläin: oma 16-vuotias Romeo kissa

3. lempinumero/onnennumero: 12, poika on joulun lapsi

4. paras alkoholiton juoma: vesi

5. Facebook tai Twitter: ei kumpikaan, olin 'naamakirjassa' vähän aikaa mutta ei ole mun juttu

6. intohimosi/mistä pidän: Kaikkein läheisin on oma poika, niin isänsä kuva ulkonäöltään ja luonteeltaan. Luonto, maaseutu, ihmisten auttaminen mm. vanhusten, yleisesti heikompiosaisten puolustaminen, hellyydenosoitusten jakaminen, empatia, kuuntelen mieluummin kuin puhun

7. lahjojen antaminen vai saaminen: antaminen

8. mieleisin kuvio tai muoto: sydän ehdottomasti

9. paras päivä viikossa: hmmm olisiko se lauantai, siitä tulee mieleen rauhoittuminen, pullan tuoksu ja sauna

10. lempikukka: kielo, isäni muistolle, hän aina poimi ensimmäiset kielot, kun menimme hänen rakastamalleen kesäpaikalle

Sori, jos muutin joitakin kysymyksiä vähän. Näin jossakin blogissa mielenkiintoisen haasteen kertoa kahdeksan ennen tuntematonta asiaa itsestään.

Koetan miettiä kenelle jaan tämän tunnustuksen.

ALKUKIRJAINHAASTE # 42 HA

Salmin keskustassa oleva puna-armeijan HAutamuistomerkki.

Laatassa muistetaan muistetaan erityisesti 24-28 heinäkuuta 1941 Lunkulansaaren ja Mantsinsaaren taistelussa kunnostautunutta 4:ttä prikaatia.

http://alkukirjaimet.blogspot.com/

Ishtar-Horchat hai caliptus(BG translation)

Horchat Hai Caliptus

Kshe Ima Bah Ahena
Yafa Utzeira
Mos Az Aha Al Give A Bana Hahait

Halfu Haavivim
Hatzi Meah Avra
Vetaltalim Halchu Ciba Beintaim

*Aval Al Hof Yarden
Kemo Meumal Lo Kara
Ata Adumia
Vegam Ota Ata Horad

Horchat Hai Caliptus
Hagesher Lasira
Vereah Hamaluah Al hamaim

Horchat Hai Caliptus
Hagesher Lasira
Vereah Hamaluah Al hamaim

Bashville Hine Yoredet
Edat Hatinokot
Hem Bayarden Yeshachshechu Raglaim

Gadlu Hatinokot
Kvar Lamdu Lizchol
V'shnei Hanearim
Poseem Beshnaim

*************************************************
The title translates to "The Calyptus Wood"

The Eucaliptus Forest

When mother came here
beautiful and young
then Dad built her a house on a hill.
The springs passed
half a century passed
and curls(of hair) aged (became white) in this time.

But on the shore of Jordan
Nothing great happened
The same silence
the same place

The Eucaliptus forest
the bridge and the boat
and the salty smell above the water (*2)

Here it comes down the trail,
the group of babies
They are in Jordan paddling with their legs.
The babies have grown up
they've already learnt to crawl
and the youths
are strolling in pairs

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/biography/shemer.html

Hirvipeijaisaikaa!

Tuommoinen köriläs (taitaa olla naaras tai vasa) on köllähtänyt tänä syksynä metsämiehen saaliiksi. Seudun hirviporukalla alkaa olla kiintiö kaadettuna yhtä vasaa vaille. Lupia oli 14. Viikonloput ovat vierähtäneet tiiviisti passissa istuen tai koiramiehenä. Kaverini toimii hirviporukan vetäjänä ja vastuuhenkilönä. Tarinaa riittää jahdin päätyttyä. Vanhempi passimies saattaa leudossa säässä torkahtaa ja hirvi kävelee vain 20 metrin päästä ohi. Saalistuksen tiimellyksessä säännöt joskus unohtuvat ja mies saattaa luulla eläintä kuolleeksi, vaikka se onkin saanut vain osuman, josta lamaantunut hetkeksi etukäpälien varaan ja kimmahtaa siitä metsämiestä kohti. Eli koskaan ei pidä lähestyä eläintä etupuolelta vaan takaa. No, onneksi selvittiin säikähdyksellä.

Nykyinen hirvenmetsästys on teknistynyt. Koirilla on geps-tunnistinpannat, joista niiden liikkeitä voi seurata, riistakameroilla seurataan hirvien liikkeitä ja ruhon nylky ja paloittelu sujuu näppärästi uudenaikaisessa nylkymajassa.

Pakastin täyttyy paisti- ja keittolihoista. Olen vähän pakon edessä joutunut opettelemaan lihankäsittelyä ja hirvikäristyksen laittokin onnistuu. Vanhalla käsin pyöritettävällä lihamyllyllä on melkeinpä yhtä nopea jauhaa kuin uusilla vempaimilla. Viimeksi teimme sankollisen mureke- ja pullataikinaa (siis hirveä), paistoimme ja pistimme pakkaseen. Tänä syksynä on saatu vielä kolarihirvilihaa muutamia paloja. Mies oli jäljittämässä loukkaantunutta eläintä ja aina mukavampi, kun se saadaan metsästä pois kitumasta. Niin, sitä jokasyksyistä herkkua, mykyrokkaa, en ole opetellut tekemään. Jotkut kuulema ottavat hirven kielenkin ruuaksi ja ennen päälihoista on tehty lihahyytelöä.

Jahas, pitänee vakkautua yöpuulle!

30 vuotta vanha leivinuuni lähti!

Omankodin yksi remonttiurakka on nyt jo hyvällä mallilla. Poika muutamana iltana ja viikonlopulla moukaroi tiilet säpäleiksi, käyttäen apunaan pullotunkkia ja tietysti lekaa. En ollut purkua katsomassa mutta olohuone säilyi puhtaana hyvän muovisuojauksen ansiosta. Muutenhan touhusta ei olisi tullut mitään. Leivinuunilla ei ollut mitään tarvetta, koska en oikein koskaan oppinut sitä käyttämään. Hassua vielä, että uunin viereen oli tehty aikoinaan kellarimonttu, joka oli liian lämmin eikä siellä voinut mitään säilyttää. No nyt siitä olikin hyötyä ja puolet tiilenkappaleista sai kipattua sinne ja sen jälkeen sementtiä pintaan. Uunin tilalle olisi tarkoitus asentaa Kermansaven kaakelitakkauuni Erkki-malli. Molemmat ihastuimme siihen mutta hinta onkin vähemmän ihana. Luulen, että suunnitelma kuitenkin toteutuu, koska sen jälkeen pääsemme uusimaan lattiat laminaatilla.

Talo on aikoinaan aravalainan turvin rakennettu. Epäkäytännöllisiä tiloja on muuteltu, saunaosasto rakennettu talon varastosiipeen ja vanhan sisäsaunan tilalle tehty kodinhoitohuone, makuuhuoneet uusittu seiniä siirtämällä ja pieni yläparvi toimii tietokonetilana. Säilitystiloja on sisällä liian vähän, kun ei ole enää paikkoja minne kaappeja sopisi. Onneksi talo on ulkoapäin peruskorjattu kattoa myöten.



Tuiketta pimeyteen!

Marraskuun 15. päivä ja edelleen lumetonta, kirkas poutapäivä tänään samoin kuin eilen, kun ajelimme pojan kanssa 85 v äitimuoria katsomassa Kajaanissa. Minulle on nautinto, kun saa istua kyydissä eikä itse tarvitse ajaa. Äiti asustelee vielä yksin omassa asunnossaan mutta joka kerran kun näemme, huomaan kuinka ikä jo alkaa painamaan. Hauras pikku mummeli, joka jo höpöttelee uudet ja vanhat asiat sikinsokin, kärsii yksinäisyydestä, kun ei jaksa enää lähteä yksin ulos eikä uudesta asuinympäristöstä löydy vertaista seuraa. On vain ajan kysymys, milloin hänet on hommattava palveluasuntoon. Veljen perhe huolehtii hänelle ruuat ja siivooja käy kerran kahdessa viikossa. Mutta ongelmia on jatkuvasti. Milloin on mikäkin ruokatavara loppu ja mummo ei enää osaa laittaa muistilapulle puutteita. Suihkussa käyntikin näkyy unohtuvan, hiukset likaiset ja voimakas hien haju ilmassa. Veli vaimoineen pitää viimeiseen asti kiinni siitä, että kun mummo ei itse halua muuttaa niin on kunnioitettava hänen mielipidettään. Minä taas olen toista mieltä.

Viimeksi kun soittelin hänelle niin oli ollut kolme päivää kahvitta ja sokerikin oli loppu. Maidot olivat monta päivää vanhoja ja leipä kuivunutta. Veimme hänelle nyt kaikkea mahdollista mikä säilyy, keksejä, korppuja, pullaa ja leipää pakastimeen ym. Minulla on yli 200 km matka äidille, joten en voi mitenkään huoltaa päivittäisostoksia. Veljen vaimo jo 'otti kirsuunsa', kun huomautin asioista.

Asiat vaivaavat mieltä pitkään, kun tulee kotiin. Katselimme taas vanhoja valokuvia kuten niin monesti ennenkin, vanhoja hautajaiskuvia vainajan avoimen arkun äärellä, nauravia neitosia käsikynkässä hiukset käherrettynä, heinäntekoa, vanhoja rakennuksia, saapasjalkaisia rentoja miehiä tytöt kainalossa. Mennyt maailma elää vahvasti läsnä. On kuin äiti sukeltaisi tuohon maailmaan haluamatta palata sieltä enää koskaan tähän päivään.
Yhdessä laulamme rakkaan valssin.

Valssi menneiltä ajoilta

Valssi soi, mieleen toi
ajan sen, entisen.
Muiston kauniin mieleen tuo
valssin vanhan sävelvuo.
Muistojen menneitten
valssi soi, hiljaa soi.
Kaikki häipyy unholaan,
muisto saapuu uudestaan.

Säveliin, menneisiin,
ystäviin rakkaisiin,
onnenmaille riemukkaille
valssi vanha meidät vie.
Muistojen armaitten,
sävelten entisten,
hurma säilyy siellä päilyy,
kirkas, kaunis muiston tie.

Mua ei väsytä yhtään :))

Kuka on tuo peilistä katsova väsynyt nainen...luomipussit, iho harmahtava ja eloton, hiukset kuivat ja väri haalistunut, kaksoisleuka ym ym. No se olen minä, joka on taas istunut liikaa lukemassa, katselemassa leffoja, neulomassa ja tietysti surffailemassa silmät kipeänä tihrustaen nettimaailmassa, katsonut Mansikkapaikan ja ihaillut, kuinka Virve Rosti VOI näyttää noin hyvännäköiseltä ja trimmatulta varreltaan. Eiiiiiii mä en kestä tätä! Parasta painua peiton alle ja uskoa, että huomenna kaikki on paremmin. Pikku shoppailureissu auttaa aina mut hassua vaan kuinka monesti joku tavara näyttää kaupassa tai kirpparilla aivan ihanalta ja kotiinkannettuna sitä kysyy: mitä mä tollakin teen ja mihinkä se sopii!! Näitä 'ihanuuksia' on jo mökki pullollaan tai kaapit ainakin. Viimeksi ostin jonkun ihme vedellä täytetyn suppilon, jossa oli kuusi eriväristä nestettä sisältäviä kuin avaimenperiä ja niihin merkitty lämpötila. Sit kotona sitä käänneltiin ja joo varmaan se nousee ylimmäksi, paljonko on lämpötila sisällä, mutta ei ne mihkään nousseet vaan jököttivät samoilla paikoillaan. Pitäisi olla kuva siitä mutta on etäkodissa. Ja joku hyödytön salaattikastikepullo, jota en koskaan käytä. Ok, mä meen nyt poiiiiiis !! Kukaan tästä ota selvää enää, en itsekään.

Talvi voi tulla

Ensin ajattelin etten kehtaa panna tänne näytteille neulomuksiani mutta onpahan välillä kuvana jotain muutakin kuin luurankoja. Juu, kaikki on samalla tyylillä kudottuja, äidiltä opitulla mallilla. Viime keväänä kudoin tuon reunimmaisen sukkaparin (jotain mahottoman ohutta lankaa), kun olin saanut juuri vasemman käteni pois kipsistä. Liukkaalla kaaduin ja värttinäluu napsahti poikki. Olihan sekin kitumisen aikaa viisi viikkoa pidin kipsiä ja sen jälkeen käsi oli jäykkä, voimaton, lihakset ja jänteet surkastuneet tietty. Ei se ole vieläkään kunnossa, rustoa kasvanut ja kai pitäisi operoida. No sinnikkäästi värkäten sain sukkaparin valmiiksi, vaikka menihän siinä aikaa.

Muuta en sit osaakaan juuri neuloa kuin lapasia ja kaulaliinoja. En uskalla edes ajatella enää aloittaa jotain vaikeampaa, neuleohjeita en osaa lukea, niissä palaa mun viimeisetkin hermoriekaleet, joten jääköön. Neulemyssynkin tilasin viime talvena netistä jostakin mikko.fi -sivustolta. Mulla kun on ihme pääkopan malli, johon ei sitten joka myssymalli sovikaan.

Täällä voi katsella noita käsityötaitureiden luomuksia mutta jääköön katseluksi. Ommella osaan suoraa saumaa varsin näppärästi :) ja tehdä pikku korjaukset kuten lahkeen lyhennykset tai helpot kavennukset. Miten sitä on voinut joskus nuoruudessa ommella peräti puseroita ja vanhalla Singerillä. Onko se niin, että taito ruostuu, kun sitä ei harjoita jatkuvasti? Ei tarvita kuin että ompelukone (on se peräti Husqvarna) alkaa kenkkuilemaan niin jopa jää homma kesken. Näkyy siinä olevan jotain koruompeleitakin mutta enpä ole tarvinnut muuhun kun mallitilkkuun. No sain tässä pari sohvatyynypäällistä ihan nätisti onnistumaan kirpparikankaasta ja mallikin oli semmonen, johon tuli ulkoreunus eli varsin vaativa meikäläiselle :).

Talven tulosta ei ole tietoakaan tänne Savoon mutta muuten niin rapsakan mukavat ulkoilukelit. Hyvää yötä!

Kuolemasta vielä...

Kuoleman puutarha, Hugo Simberg

Hugo Simbergin taulussa "Kuoleman puutarha" näen kuolleita ihmisiä, kukkia, kasveja. Kuolleilla ihmisillä on päällään ruskeat vaatteet. Yhdessä kukkaruukussa on sydän. Kuolleet ihmiset kastelevat kukkia ja poimivat niitä. Kukkia ovat erivärisiä. Kukkia on noin 42 kappaletta. Seinällä on koukku, josta riippuu pyyheliina.
Kuolleet ihmiset ovat täällä työssä ja he pitävät työstään. He ehkä ovat työssä täällä, jotta saisivat happea, ja sydän, joka on yhdessä kukkapurkissa, on ehkä sitä varten että heistä tulisi ihmisiä.
  Andreas Kajlinger 6. luokka
Taulu kertoo että kuoleman ei tarvitse olla kauhea ja jotain huonoa ja tyhmää. Se kertoo että kuolema vaan tekee omaa työtään eikä siksi että se  on hauskaa. Jonkunhan  on pakko myös tehdä sekin työ. Ja silloin kun ne saa ottaa pikku tauon  ja silloin ne menevät omaan puutarhaansa. Kun kaikki ei ole  kuollutta kun ne hoitaa eläviä kukkia. Kuoleman apulaiset ovat luurankoja  millä on mustat isot vaatteet. Minun ajatukset:
Minä luulen että ne kukat ovat kuolleitten ihmisten henget ja että sitten kun panee ne kukat maahan taas, niin alkaa taas seuraava elämä. Mää tykkään tästä taulusta kun se näyttää että kuolemaa ei tarvitse pelätä.
Lina Hedman

http://www.modersmal.net/finska

**********************************************
Nuorten ihania tulkintoja Kuoleman puutarhasta. Tästä pääsen omaan pohdiskeluun kuolemasta ja miksi se meille on edelleen pelkoa aiheuttava, luonnoton aihepiiri, se suljetaan ulkopuolelle keskustelujen tai siitä puhutaan hartaasti ja kuiskutellen tai voivotellen, se halutaan eristään ihan omaan kategoriaan, vaikka se on elämänkierron erottamaton osa ja aina läsnä. Siitä tuli kuolemanvakava ja intiimi asia. Entisaikaan kuolemaan suhtautuminen oli luonnollista..."nostimme sen tähän pöydälle, kun se oli kaatunut juuri tuohon viereen" kuten Mikkolan isäntä teki Kustaalle.

"Tottumuksesta käymme haudoilla toimittamassa pikarituaalimme ja kiiruhdamme takaisin turvalliseen arkeen. Meille ei edes käy mielessä, että vainaja olisi kenties halunnut vähän rupatella ja vitsailla, sillä sellainen ei sovi kuoleman konseptiimme. Me individualistit kunnioitamme toistemme yksityisyyttä niin ahkerasti, että hylkäämme heidät hautumaan yksinäisyyteensä. Kuolleet jätämme kylmään maahan nauttimaan ikuisesta hiljaisuudesta ja elävät - vanhat, köyhät, heikot ja oudot - suljemme pois näkyvistämme." Noin kirjoittaa Alexandra Salmela tämän päivän Savon Sanomassa.

Tuo Salmelan kirjoitus innoitti minua, koska en ole koskaan ollut innokas kirkossakävijä. Tai jos menen kirkkoon teen sen mieluummin vaikka muualla kuin Suomessa tai käyn kesäisin istumassa tiekirkoissa. Perinteinen ev.lut. jumalanpalvelus on raskas, jäykkä, synkkämielinen toimitus ja usein saarnatkin ovat aivan muuta kuin tätäpäivää. Niinpä, miksi nykyinen Sonkajärven kirkkoherra Markku Suokonautio saa kirkon täyttymään kuulijoista ja onko jotenkin paheksuttavaa, että hän esitti kirkossa Satumaa-tangon? No ehkäpä siksi, että nykyisen virsikirjan virret (suurin osa) ovat jo puhkikuluneiksi veisattuja, joiden kieliasu on ikivanhaa ja väritöntä.

Hautausmaallakin käyn mieluiten muulloin kuin pyhäinpäivänä. Alkuun en käynyt miehen haudalla yli kahteen vuoteen, koska sain niin pahoja psykofyysisiä oireita ja hauta oli seurakunnan hoidossa.

No tämmöistä tänään. Pimeys on laskeutunut seudun ylle. Lähden katsomaan liikkuuko siellä kummituksia :D.






Musiikkia huomiselle pyhäinpäivälle

Ei, en ole lakannut rakastamasta.
Sydämeni vain on painunut syvemmälle,
sen laulu soi tummemmin,
ja joskus iltaisin, kun hiljaisuuden huivi
kietoo meidät,
se helähtää niin kuin hellät sormet
koskettaisivat, tai kipu.

                       - Matti Paloheimo -

She - Notting Hill

 

She
may be the face I can't forget
a trace of pleasure I regret
may be my treasure or the price I have to pay
she may be the song that Solomon sings
may be the chill that autumn brings
my be a hounded tearful things
within the measure of the day.

She
may be the beauty or the beast
may be the famine or the feast
may turn each day into heave or a hell
she may be the mirror of my dream
a smile reflected in a stream
she may not be what she may seem
inside as shell

she who always seems so happy 'n proud
who's eyes can be so private and so proud
no one's allowed to see them when they cry
she may be the love that can and hope to last
may come to me from shadows of the past
that I remember till day I die

She
may be the reason I survive
the why and where for I'm alive
the one I'll care for through the rough and rainy years
me I'll take her laughter and her tears
and make them all my souvenirs
for where she goes I got to be
the meaning of my life is

she, she, she

Ihana, romanttinen, hassu Notting Hill!
Ei tätä elämää muuten kestäisi ilman
vaaleanpunaisia sävyjä.

Pitkän päivän ilta

Kuvattu lentokoneen ikkunasta, kone nousussa Hanian kentältä

Blogin päivitys ollut tahmeaa. Väsyttää ja mukava käpertyä sohvalle viltin alle tai katsella vaikka otsikossa mainittua elokuvaa. Eilen se oli tipahtanut postilaatikkoon. Taattua brittidraamaa Anthony Hopkins ja Emma Thompson päärooleissa. 


Eilen illalla oli koskettava ykkösdokumentti: Elävä vai kuollut. Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? Dokumentissa seurattiin puoli vuotta aivovammakeskuksen potilaiden ja heidän läheistensä elämää. Koomasta herännyt nuorehko miespotilas, joka kykeni ilmaisemaan itseään vain silmänliikkeillä ja lopulta päättämään, että hän haluaa elää koneen varassa. Autokolarissa vakavasti loukkaantunut kolmen lapsen äiti, joka selvisi leikkauksesta ja pääsi kotiin mutta oli edelleen puolitajuttomassa tilassa. Nyky lääketiede pystyy pelastamaan potilaita, jotka ennen olisivat menehtyneet. Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? 


En olisi itse jaksanut, jos mieheni olisi jäänyt tuohon tilaan. Hänellä oli vakava kallovamma ja lonkkamurtuma, jotka olivat kuolinsyy. Hänen kuolemaansa en voi koskaan hyväksyä mutta voin suostua siihen. Hyväksyminen on liian iso asia, suostua on sen sijaan pakko, jotta oma elämä voi jatkua. En saa koskaan tietää, ehtikö hän silmänräpäyksen aikana jättää meille hyvästit. Katkeruus on pikku hiljaa väistynyt, kun viisi vuotta on kulunut. On jopa lohdullista katsella hänen kättensä aikaansaannoksia ja että omalla kuolemallaan hän vielä turvasi taloudellisesti minun elämäni. Monia asioita putkahtelee mieleen vuosien saatossa. Oliko sattuma, että samana syksynä, kun hän menehtyi, pysähdyimme pyörälenkillä paikkakuntamme hautausmaan portille ja hän halusi käydä siellä kävelemässä? Viimeiseksi jääneellä kahden viikon yhteisellä Kreetan lomalla hän kuvasi itse videokameralla mutta minun hän ei antanut opetella kuvausta. Vielä merkillisempi oli viimeinen lomailta, kun hän oli hakemassa leivokset iltakahville ja kuvannut silloin itsensä hotellimme hissin peilin kautta..."nyt me näämme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin".

Minulla on kolme sielua: uni, varjo ja aavistus.
Uni valvoo yöllä, kun minä nukun
ja näyttää heijastuksia tulevaisuuuden
peileistä.
Varjo saattaa minut viimeiselle matkalle,
joka on jo alkanut.
Se on veljeni, minun muotoiseni, äänetön,
vieras
ja avaa polun hukkakauraan,
jolla on hallan värit.

Se mittaa aironmitan ja kääntyy,
kohtaamme veräjällä, vaatteeni putoavat pois,
tukkani irtoaa, luuni pehmenevät,
minun pimeyteni lankeaa minun varjooni,
valoa reunat.
Hiljaisuus, ja repeävän silkin ääni.

                   - Eeva-Liisa Manner -
  

Hiljainen kansa, autiot tuvat

Viime elokuussa olimme viikon Villin Pohjolan kautta vuokratulla mökkilomalla Rautavaaralla lähellä Metsäkartanoa ja Pumpulikirkkoa. Tuo kollaasin keskellä oleva kuvahan on monelle tuttu Reijo Kelan teos Hiljainen kansa Suomussalmella 5-tien varrella. Aina Lappiin päin ajellessa se pysähdyttää kulkijan taianomaisella voimalla. Turvepäiset olennot näyttävät joka kerta niin eläviltä mutta jos ne riisutaan, jää paikalle vain tuhatkunta ristiä.

Rautavaaran saloilla on varmaan satoja autiotaloja, joita muutamia kuvasin kävelylenkillä ja mietiskelin kuka tai ketkä ovat olleet asujia ja minne he ovat joutuneet kotiseuduiltaan lähtemään. Seinät ja katot ovat lahoamassa,liuskakivistä muuratut piiput murentuneet, maali rapistunut vaaran laella auringonpaahteessa, puutikkaat kallellaan, rappukivet painuneet maan sisään askelten alla. Jokaisen mökin pihapiiriin on kuitenkin jäänyt muistoja asujista: koirankoppi, verkkovaja ja sen edessä verkkojen kuivausteline, nuotiopaikka, polttopuita muovin alla, vanha rikkonainen kahvikuppi, viinapullo. Särkyneestä ikkunasta näkyy puhkikulunut nojatuoli ja sen vieressa tuhkakuppi. Haalistunut kukkaverho heilahtaa tuulessa. Liedelle on kuin unohtunut valurautapata.

Pesutilana on toiminut laudoista kyhätty sauna ja sen eteen on nostettu muovitettu penkki, jolla löylyistä tultua on vilvoiteltu.

Tuo puun kyljessä oleva kolmihaarainen puupiikki on vanha riistapyydys. Enpä ole tarkkaan perehtynyt mitä eläimiä sillä on pyydetty.

Jotenkin tulee avuton ja surumielinen olo vielä jälkeenpäin näitä kuvia katsellessa. Ihmiset on revitty jonnekin työn perässä kotiseudultaan. Moni on sinnitellyt asua viimeiseen asti omassa mökissään mutta joutunut lopulta luovuttamaan tai nukkunut oman pihapihlajansa alle ikiuneen.

Loppukesän viilenevässä illassa nuo mökit kertovat karua kieltään. Mietin kuinka uskomattoman kauniilla paikalla eräskin mökki oli, korkea mäennyppylä, jolta näkyi järvenselkä ja koivikkorinne.

Mieheni äiti oli Salmin karjalaisia, Mantsin saaresta ja arkkipiispa Leo on hänen sisarensa poika eli Leo on edesmenneen mieheni ensimmäinen serkku. Leon kesäasunto ja tsasouna sijaitsee hyvin lähellä kotiani. Pojallani on siis juuret Salmissa, jossa sain aivan äskettäin vierailla. No näistäpä tarinoin joskus toiste.


Siellä synnyin, sinne mieli
palaa mailta maailman.
Taaton maa ja maammon kieli
kuinka teitä rakastan.

Omakoti ja etäkoti

Miehen kuoleman jälkeen minulla on nyt kaksi kotia: omakoti ja etäkoti. Yllä oleva kollaasi on omastakodista (kirjoitan tarkoituksella yhteen, nimesin ne näin). Onneksi välimatkaa ei kuin vajaa 30 km. Tänään syksy helli meitä vielä auringolla ja lämmöllä, joten ulkohommia oli mukava puuhastella.

Rakastan asua maaseudulla, vaikka olen syntyperäinen kaupunkilainen. En tule luopumaan omastakodista niin kauan kuin jaksan sitä hoitaa. Tilanne olisi varmaan toinen ellei oma jälkeläinen kulkisi auttamassa. Piha on suuri ja ruohonleikkuu ja syksyllä lehtien keräily on helpointa hoitaa koneella. Lämmitys hoituu puilla.

Mies ennätti rakentaa pihan täyteen rakennuksia. En tiedä mistä hän sai energiansa mutta kaikesta omin käsin tekemisestä hän nautti. Taito periytyy suvussa isältä pojille. Koti oli hänelle kaikki kaikessa. Nyt me saamme nauttia ulkosaunan löylyistä ja varastorakennukset ovat valmiit, ainut mikä häneltä jäi kesken oli iso kesäkeittiörakennus. Muistan hänen sanoneen, kun joskus yritin vähän toppuutella touhuamista, "että rakennetaan tämä infrastruktuuri valmiiksi ja sitten levätään".
Hän saa nyt levätä.
------------------------
Putosi paljon meistä pois
ja paljon saimme,
puettiin iloon mieli
ja ilosta se riisuttiin.
Elämä koski meihin järkyttäin.
             (Aale Tynni)

Muiston pysyvyys

En jaksa enää kerrata tänne suruprosessini vaiheita. Kun kuolema on äkillinen tapaturma se pysäyttää tajunnan ja elämän. Kaikki tuntuu loppuvan siihen kuin seinään, omaa elämää ei ole, on vain haamumainen tyhjyys. Parempi niin, koska luulen näkeväni jo edes hivenen kerrallaan vaaleitakin värejä. Tie on ollut pitkä ja jokainen, joka surun tien kulkee, tietää sen. En edes muista läheskään kaikkea alkuajoista. Hautajaiskuvissakin olen kalpea, totinen, ei yhtään kyyneltä. Vasta tänä keväänä pystyin laittamaan miehen kuvan esille oman isäni viereen.

Ihmisiä tuli ja meni mutta eivät he pystyneet tuomaan lohtua paljonkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisestä illasta, kuinka eräs tuttava toi vasta leipomiaan karjalanpiirakoita ja kuolemasta ei edes puhuttu. Kun kukat ovat kuihtuneet, puheet pidetty, läheinen laskettu hautaan, jäät yksin. Prosessi oli käytävä läpi oman pään sisällä. Luin paljon surua käsitteleviä kirjoja mm. Martti Lindqvistiä. Meitä oli onneksi kaksi, jotka surimme; minä ja poikamme.
Runous on ollut aina sydäntäni lähellä ja siitä sain voimia. Luonnossa liikkuminen, musiikin kuuntelu, pienet arkipäivän askareet. Joskus tuntui, että jonkun maalauksen katselu (mm. Haavoittunut enkeli) sai surujään sulamaan kyyneliksi.

Ehkä nyt voin sanoa päässeeni siihen vaiheeseen, että kiitän siitä, että hän eli ja sain melkein kolme vuosikymmentä jakaa elämäni hänen kanssaan. Hänenlaistaan ei tule koskaan kohdalleni, sen hyväksyin jo heti alussa.
Tuli toinen aivan erilainen, eriluontoinen, erinäköinen ja -kokoinen, erituoksuinen, hoikkavartinen lähes hento minun rinnallani. Kaikki oli uutta, kosketus ei tuntunut samalle eikä hänellä ollut karhunkämmentä eikä karhunsyliä. Puhelias ja sosiaalinen minuun verrattuna. Ja kuitenkin lopulta hänestä alkoi löytymään sama sielu, sama sisin vaikkakin eri muottiin valettuna. Se on hassua kuinka sen koen. Aivan kuin hänen kauttaan saisin myös osan siitä lämmöstä ja hoivasta mitä mieheltäni olisin saanut.

Kukaan ei edes paheksunut, että aloin tapailla uutta miestä vain viisi kuukautta miehen poismenon jälkeen. Jopa sururyhmässä pappi huomasi, että jotakin on tapahtunut. Niin jotakin oli tapahtunut mutta olin edelleen lähes shokkitilassa ja elimistö kävi ylikierroksilla. Pää sanoi: yksin en jää, mitäs menit kuolemaan. Onnekseni sain rinnalleni ihmisen, jolla oli oma avioeron suruprosessi kesken. Näin me kaksi haavoitettua tuimme toisiamme.

                                          Kolilla 26.06.2006

ÄKKIÄ LINTU LIVERSI

Äkkiä lintu liversi.
      Hengähdit unessa, syvään,
      tuskallisesti. Sillä
          maa oli aivan hiljaa.
                Hyönteisten ääni tarhan suurissa puissa ainoa
                   ääni,
ilma ei edes hipaissut
lehvää. Ne lepäsivät
    lomikkain, liikahtamatta
    valon tyvenessä.
        Unikot loistivat valkeaa seinää vasten. Muistin
        että nämä jäsenet pian hajoavat
            maaksi.
Jokainen hetki on täyttymys,
lunastus ja lähtö,
Hedelmä, kukka ja siemen.
     Tarhan suurissa puissa me,
      hetken, kypsymme syntymän kovaan
           tuskaan,
kasvun lunastukseen ja
kuoleman armoon. Kuin vesi
suvannossa, niin valo
     lepäsi nurmikentillä. Me
     nukuimme. Helo päivän ohitse
           kulki. 

- Lassi Nummi -

Rakkaan mieheni muistolle 15.01.1954 - 31.10.2006

Hän, joka on sinulle ollut rakas, ei koskaan kuole sydämestäsi. Niin kauan kuin ...elät, kannat hänen sytyttämäänsä valoa sielusi joka sopessa. (A.Porio)

Siitä hetkestä lähtien suru kulki varjona mukana.
Se oli läsnä jokaisessa aamussa
jokaisessa onnen hetkessä.
Se sävelsi molleja duureihin,
värjäsi vaalean tummaksi.
toi kysymysmerkit vastausten tilalle.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

On niin sanaton olo.
On niin ikävä.
On niin iso aukko. Kokoisesi.
Joka nyt alkaa täyttyä muistoilla.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

(H. Ekola)
Sophie's choise "Ample make this bed"

Blogin aloittaminen onkin uutta ja mielenkiintoista puuhaa. Olen käyttänyt tietokonetta paljonkin mutta katsotaan nyt mitä ongelmia tässä vielä eteen tupsahtaa. Luulen että koko ajan oppii lisää. Harmittaa, kun ehdin facebookiin ladata kuvia ja kirjoitellakin pari vuotta mutta ei facebook ole päiväkirja eikä siellä voi kertoilla itsestään kuin pintapuolisesti. Oikeastaan aloin kokea sen tyhjänpäiväisenä tykkään-klikkailuna.Olin jo pitkään lueskellut ja ihastellut toisten blogeja eri aihealueilta tai ihan sattumalta eksynyt.

 Eilen kauniissa syyssäässä samoilin rakkaalla kotiseudulla. Eipä tarvitse kauas pihasta pistäytyä, kun olet jo metsäpolulla (kunnan vanhaa ladunpohjaa), sammaloitunutta kuusimetsää. Polkua pitkin pääsen Kokkovuorelle (Vieru), josta näkyy Suovun ja Kallioveden vesistöt. Metsiä pitkin pääsen Rätikölle. Kamera oli tietenkin mukana ja laitan tähän kollaasin retkeltä.