Retkellä luonnossa - elämää tässä ja nyt

 Eilen 13.5. puolipilvisenä päivänä lähdimme ajelemaan lähiseudulle pikku kierroksen. Autolla pääsee aina pidemmälle kuin kävellen tai pyöräillen ja näkee kaikkea kivaa ja uutta. Ei ollut kovin lämmintä, vaikka mittari näytti +10 auringossa mutta järvien vesi on vielä kylmää ja rannalla istuessa hieman palelikin (syy: väärä pukeutuminen). Ajelimme ehkä noin 160 km lenkin ja kuvissa on mm. Suovanlahti, Kymönkoski, Kärnänkoski, Kolimanpää, Toulat (isot hiekkamontut). Olen täällä blogissa joskus maininnut, miten oivallinen tabletille asennettu maastokarttasovellus onkaan. Siitä voit seurata missä olet, näet pikkutiet, voit koukata reitiltä katsomaan jotakin erikoista ja palata takaisin. Kuskia (isäntä) hieman närästää, kun joutuu peruuttelemaan tai tekemään äkkikäännöksiä mutta sopuisasti mennään ja minä haluan olla kartanlukijana. 

Meille nämä lyhyetkin retket ovat rentouttavia elämyksiä. Olemmeko mukavuudenhaluisia ihmisiä, kun emme halua matkustella ulkomailla? Muutenkin tykkäämme liikkua paikoissa, missä ei ole tungosta. Retkellä emme tavanneet yhtään ihmistä. Korona-aika voi muuttaa tätä hiljaisuutta, kun ihmiset eivät enää pääse ulkomaille ja tajuavat, että omassa maassakin voi elämysmatkailla ja luonnossa liikkuminen on terveellistä niin keholle kuin mielelle.

Kerronpa vielä yhden jutun. Yleensä en vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin soittoihin mutta yhtenä päivänä jostakin syystä vastasin. Vanhempi mieshenkilö soitti jalometallikierrätyksestä. Hän alkoi puhumaan asiaansa, ehkä mies luki tekstin suoraan paperista tai oli opetellut sen ulkoa. Luulen, että hän puhui useita minuutteja ja ääni oli matalan rentouttava ja minä vaivuin flow-tilaan, lähes nukahdin. Tuntui ihan pahalta, kun kieltäydyin tarjouksesta laittaa rikkoutuneita kultakoruja arvioitavaksi. Tarkistin jälkeenpäin ja numero kuului todella Jalometallikierrätys Oy:lle Turusta. Kiitokset tuntemattomalle soittajalle rentoutushetkestä. Mieli on usein niin täynnä kaikenlaisesta 'sälästä', että jopa puhelinmyyjä voi toimia mielen rauhoittajana :).

Kaikki virtaa poispäin.

Kaikki virtaa pois.

Kun saavumme tähän hetkeen

pysähdymme, ja katso:

kaikki virtaa tähän hetkeen.

Mikään ei pois.

Joen pintaan heijastuu

kaikki. Puut ja pylväät, vuodet,

kasvot

kaikki rakkaus

tämän hetken. Ja runsaat silmut,

kevään suuri valo.

    - Lassi Nummi -

Muiston pysyvyys

En jaksa enää kerrata tänne suruprosessini vaiheita. Kun kuolema on äkillinen tapaturma se pysäyttää tajunnan ja elämän. Kaikki tuntuu loppuvan siihen kuin seinään, omaa elämää ei ole, on vain haamumainen tyhjyys. Parempi niin, koska luulen näkeväni jo edes hivenen kerrallaan vaaleitakin värejä. Tie on ollut pitkä ja jokainen, joka surun tien kulkee, tietää sen. En edes muista läheskään kaikkea alkuajoista. Hautajaiskuvissakin olen kalpea, totinen, ei yhtään kyyneltä. Vasta tänä keväänä pystyin laittamaan miehen kuvan esille oman isäni viereen.

Ihmisiä tuli ja meni mutta eivät he pystyneet tuomaan lohtua paljonkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisestä illasta, kuinka eräs tuttava toi vasta leipomiaan karjalanpiirakoita ja kuolemasta ei edes puhuttu. Kun kukat ovat kuihtuneet, puheet pidetty, läheinen laskettu hautaan, jäät yksin. Prosessi oli käytävä läpi oman pään sisällä. Luin paljon surua käsitteleviä kirjoja mm. Martti Lindqvistiä. Meitä oli onneksi kaksi, jotka surimme; minä ja poikamme.
Runous on ollut aina sydäntäni lähellä ja siitä sain voimia. Luonnossa liikkuminen, musiikin kuuntelu, pienet arkipäivän askareet. Joskus tuntui, että jonkun maalauksen katselu (mm. Haavoittunut enkeli) sai surujään sulamaan kyyneliksi.

Ehkä nyt voin sanoa päässeeni siihen vaiheeseen, että kiitän siitä, että hän eli ja sain melkein kolme vuosikymmentä jakaa elämäni hänen kanssaan. Hänenlaistaan ei tule koskaan kohdalleni, sen hyväksyin jo heti alussa.
Tuli toinen aivan erilainen, eriluontoinen, erinäköinen ja -kokoinen, erituoksuinen, hoikkavartinen lähes hento minun rinnallani. Kaikki oli uutta, kosketus ei tuntunut samalle eikä hänellä ollut karhunkämmentä eikä karhunsyliä. Puhelias ja sosiaalinen minuun verrattuna. Ja kuitenkin lopulta hänestä alkoi löytymään sama sielu, sama sisin vaikkakin eri muottiin valettuna. Se on hassua kuinka sen koen. Aivan kuin hänen kauttaan saisin myös osan siitä lämmöstä ja hoivasta mitä mieheltäni olisin saanut.

Kukaan ei edes paheksunut, että aloin tapailla uutta miestä vain viisi kuukautta miehen poismenon jälkeen. Jopa sururyhmässä pappi huomasi, että jotakin on tapahtunut. Niin jotakin oli tapahtunut mutta olin edelleen lähes shokkitilassa ja elimistö kävi ylikierroksilla. Pää sanoi: yksin en jää, mitäs menit kuolemaan. Onnekseni sain rinnalleni ihmisen, jolla oli oma avioeron suruprosessi kesken. Näin me kaksi haavoitettua tuimme toisiamme.

                                          Kolilla 26.06.2006

ÄKKIÄ LINTU LIVERSI

Äkkiä lintu liversi.
      Hengähdit unessa, syvään,
      tuskallisesti. Sillä
          maa oli aivan hiljaa.
                Hyönteisten ääni tarhan suurissa puissa ainoa
                   ääni,
ilma ei edes hipaissut
lehvää. Ne lepäsivät
    lomikkain, liikahtamatta
    valon tyvenessä.
        Unikot loistivat valkeaa seinää vasten. Muistin
        että nämä jäsenet pian hajoavat
            maaksi.
Jokainen hetki on täyttymys,
lunastus ja lähtö,
Hedelmä, kukka ja siemen.
     Tarhan suurissa puissa me,
      hetken, kypsymme syntymän kovaan
           tuskaan,
kasvun lunastukseen ja
kuoleman armoon. Kuin vesi
suvannossa, niin valo
     lepäsi nurmikentillä. Me
     nukuimme. Helo päivän ohitse
           kulki. 

- Lassi Nummi -