Ei pidä olla huolissaan...kaikkihan on hyvin

Tänään marraskuun 2. päivä on pyhäinpäivä ja meillä palaa molemmissa pihalyhdyissä kynttilät. Kuva on viikon takaa, kun uusimme heinäseipäät, vanhat olivat jo alaosistaan lahoja. Nyt täällä sataa lunta, talvi on tulossa.

Eilen illalla hautausmaalla oli niin kaunista. Kynttilät veimme rakkaamme haudalle. Äidin ja isän hauta on kauempana, joten heille palavat nuo kotipihan kynttilät. Olotilani on tyyni ja levollinen. Ei ahdista maailman isot asiat eikä pienetkään ja tänne pieneen pesääni ne eivät yllä enkä halua pyöritellä mielessäni kauhuskenaarioita maailman tulevaisuudesta. Ihminen itse teoillaan aiheuttaa maapallon tuhon, siihen uskon.  Linkki sivustolle, jos haluatte tänään ahdistua :). Minä nautiskelen lukemalla vaikka alla olevaa Lukijan tarinaa.

 

 – No mittees sinä nelinkontin lattialta etit?
– En mittää, hiiljalanjäläkiä pyihin ku vaemo käski. (PL Kuopio)

Kalle ihmetteli, kuinka kylän kauppa oli lähtenyt yllättäen uuteen kukoistukseen.

Kauppias vastasi iloisesti:
– Kyllä se ihan tääsin perustuu kaksinkertasiin hintoehin ja yksinkertasiin asiakkaesiin. (JK Vuorela)

Meillä popsitaan edelleen lihaa. Tämä on syksyn hirvisaalista. Hiilijalanjälkeni oli kuitenkin Sitran testin mukaan vain 3300 kg CO₂e. Keskimääräinen luku on jo 7200. Häh, minähän elän askeettisesti tuon testin mukaan. Omistan kuitenkin bensalla kulkevan auton (ostettu 1,5 v sitten uutena), popsin lihaa, juustoja, juon maitoa (harvoin), asun omakotitalossa. No, en ole lentänyt enkä tehnyt laivamatkoja. Meillä lämmitetään pääasiassa puulla, sähkö on vain varalla. Ilmalämmityskone kierrättää lattioissa olevien kanaalien kautta lämmön taloon. Saunaosastolla on sähkölattialämmitys. Talon pinta-alakin on kohtuullinen 130 neliötä, ei ole enää kesämökkiä. Shoppailuni on minimaalista. Valehtelinkohan tuohon kohtaan :), koska netistä tulee osteltua vaatteita aika usein mutta vien vanhoja kirpparille. Ulkoiluvaatteista en tingi vaan ostan laadukasta (Rukka, Sail&Ski, R-Collection).

Hyvää Pyhäinpäivän jatkoa teille ja kiitän kommenteistanne!


Kuva: Pixabay

 

"Kun ilta ehtii, mä teitä muistan..."

Kesäkuvieni myötä muistelen edesmenneitä rakkaitani. Näillä poluilla kulkiessani olen muistanut teitä kaikkia kiitollisena. Mieheni kuolemasta tuli 31.10.2018  12 vuotta, isän lähes 16 vuotta ja äidin puoli vuotta. Tietenkin mukana muisteloissa ovat mummot ja papat. Kynttilät palavat niin omassa pihassa kuin hautausmaalla.

 Konneveden kirkko

Juankosken ruukkialue: Patruunanmäen kartano

"Elän täydesti juuri nyt ja saan olla maan päällä hetken,
minut kaipuuni tänne toi, mistä haaveilin sen myös sain..

 

Itse valitsin tämän tien, siihen luotin, muun jätin taakse
Ja näin taivaan pilkahduksen, johon milloinkaan yllä en.

Täysin rinnoin elää tahdon, hetket jotka sain. Elää niin kuin haaveilin.
Tuntea sen täysin rinnoin, että riitän sittenkin.

"Joskus iltasella nuotio kun hiipuu
Susilauman ulvovan hän kuulla voi
Siinä hetkisen hän pienen vielä viipyy
Miettii ikävää myös sudenlaulu soi..." (Kuukkelilampi: Lassi Hoikka)

Sisimmäistäin luopunut en, sen vain kauan nukkua annoin.
Ehkei valintaa ollutkaan, tahto vain jäädä maailmaan.
Onneen yltää tahdoin, vain sen saavuttaa.
Olla vapaa, vahva kuin
päivä voiton yöstä saa.
Tänne loin aivan omanlaisen tien
ja sen piilevän taivaankin,
löydän kenties jostakin.
Elää sain kuin haaveilin.
                - Elän kuin haaveilin: säv. Stefan Nilsson, suom.sanat Pentti Saaritsa

Lampi peilityyni aina mieltä kiehtoo
Kun se sinitaivaan värin heijastaa

"Jos kerrot rakkautesi Niin perille löytävä on tämä tie Jos tahdot oksalleni Niin kasvatan viljavan paikan Jossa linnuton puu Linnuton puu ottaa varsillensa Sinut asumaan..." (Anna Puu: Linnuton puu)

Hyvää Pyhäinpäivää ja kuunnellaan Rikin koskettavaa laulua: Elän kuin haaveilin
Sairastuttuaan kurkkusyöpään Riki kiersi ympäri Suomea puhumassa syöpäyhdistysten tilaisuuksissa jakamassa vertaistukea. Rikiä oli  helppo lähestyä, koska hän oli upea persoona.

Eilisen pyhäinpäivän runokortteja

 

 

Savon Sanomien 5.11.2016 Nimellä -palstalla toimituspäällikkö Riitta Raatikainen kirjoittaa koskettavasti kuolemasta - aihe, josta meidän on edelleenkin niin vaikea puhua.
"Kun ihmisen henki jättää ruumiin, ero on kertakaikkinen ja pysyvä. Jokainen, joka on katsonut kuollutta kasvoihin, tietää, mistä on kysymys.
Kuollut ei näytä siltä kuin hän nukkuisi. Kuollut näyttää autiotalolta, tyhjältä kuin pois lehahtaneen perhosen kotelo.
Se, joka tässä eli, on mennyt. Hänen olemuksensa on tuttu, mutta samalla etäinen.
Kun kuolema tulee iholle, elämä muuttuu. Katsoessaan kuollutta näkee itsensä toisin.

Ensimmäinen suruviestin jälkeinen päivä osoittaa vääjäämättömästi, miten kellot tikittävät aikaa vain suruttomille.
Silmänräpäykset venyvät ikuisuuksiksi. Ne johdattavat outoon, puoliksi minuuden ulkopuoliseen todellisuuteen, jossa maailma näyttäytyy unen kaltaisten verhojen läpi.

Tulevaisuus katoaa, yksinäinen tietoisuus loittonee ulkopuolisista. Eletty elämä levittäytyy silmien eteen kuin valtava kuvakudos. Kaikki menneet ja nykyiset tapahtumat ovat siinä yhtä aikaa läsnä.
Peloista suurin on se, ettei mitään tarkoitusta olisikaan, eikä sielun kuolemattomuutta. Kuolema kysyy, olemmeko pelkkää ainetta. Jos olemme, mitä mieltä on missään, kenelläkään?"¨
***************************************
Pyhäinpäivän jälkeinen sunnuntaiaamu valkeni -10 C asteen pakkassäässä. Veimme eilen rakkaamme haudalle kynttilät ja samoin omassa pihassa sytytimme kynttilän tienvarren lyhtyyn. Mietin Raatikaisen kirjoitusta ja en voi muuta kuin yhtyä siihen. Mieheni ruumista emme voineet katsoa tai meidän ei annettu katsoa. Olen kyllä katsonut isääni, mummoani, anoppiani ja serkkuni vain 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa menehtynyttä poikaa arkussa. Kaikkia yhdistää sama kokemus. He eivät ole läsnä ruumiissaan vaan jossakin muualla. Minulle kuolema ei ole enää pelottava kokemus.
 

Pyhäinpäivänä 3.11.

En muistanut
en totta tosiaan
kuinka mustia ovat
marraskuun puut
sen jälkeen
kun ovat heittäneet
räiskyvät
syksyn riehakkaat
värivaatteet oksiltaan.
Kun mustilla
luuranko-oksilla
istuu mustia variksia
ja taivaskin on
kuin pitkäperjantai.
Kuinka ihminen jaksaa?
Kuinka ihminen kestää?
Kun sielu on matalapaineessa
ja kaipaa
kaikkeen entiseen
kaikkeen ehdottomasti loppuneeseen.
(Runo: Kaarina Raita-Villiruusut)