Tammikuun tarinoita

Eilen illalla pihani oli vielä näin siisti. Kuntokuuri alkoi hyvin, kun keskiviikkona kävin ensin lenkillä noin 3 km ja illalla puoli kahdeksan aikoihin lähdin lumitöihin. Huhkin puhtaaksi koko pihan, aikaa meni 1 tunti 20 min (yritän tätä kirjanpitoa pitää, lunta noin 5 cm). Yön aikana piha oli taas lumen peitossa ja torstai aamuna kolasin sen uudelleen, noin tunti (lunta noin 3 cm, tuiskukohdissa 4-5 cm, lumi oli myös kosteampaa eli painoi enemmän). Hartioita särki yöllä ja oikean käden ranne oli vähän kipeä. Minulla palaa vielä jouluvaloja varastokontissa. Pitänee kohta sammutella.

Tässä tilanne tänä aamuna ja jäljet lumeen on jättänyt naapurin kissa ja rakas poikani, joka saapui muoria auttamaan. Kun miehellä on ikää vähän päälle 40 vuotta niin tuon vertaisen lumen siirtelee helpon näköisesti penkoille eikä aikaa mene kauan. Minä tykkään pitää pihan talvella siistinä ja itse kolaamalla sen saa sileäksi. Jos satanutta lunta ei kolaa heti pois niin autolla ajaessa se painuu, tulee polanteita ja möykkyjä. Ja onhan tasaisella lumipohjalla mukavampi kävellä tai hurautella potkurilla pitkä liuku. Kun talossa on asunut 41 vuotta, talo tuntee jo asujansa ja toivottaa tulijan kotiin. Tulitpa läheltä tai kaukaa, aina sydämessä läikähtää ilo kotitielle kääntyessä. "Olin kuvitellut jotain suurempaa kuin se, minkä pystyin elämälle antamaan. Jotain suurempaa kuin se, minkä elämä minulle antoi. Torjuttu ajatus, että jotain tärkeää jäi tekemättä, että jokin uneksittu, joka oli käden ulottuvilla, hälveni kuin aamu-usva. Niin kuin lehdet metsässä, niin on ihmisen suku. Jotain suurta olin kaavaillut? Eikö lyhyt elämä ole kyllin suurta? Kai sentään jotain jäisi jäljelle kaikesta siitä rojusta, jota olin elämäni ajan koonnut? Kuka sanoikaan, että pitkän elämän vaarana on se, että unohtaa, miksi oli elänyt?" (Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta)

Sattumalta löysin koneeltani vanhan kuvan. Poika kokeilee enonsa jääkiekkovarusteita. Isäkin kuvassa ja arvannette kuka kolmas.

Lisää pärstäkuviani lenkeiltä dokumentiksi. Ei pitäisi herkkuja syödä mutta jos nyt tämän kerran. Tuo englantilainen hedelmäkakku on niin hyvää ja pakkasessa oli torttujakin. Lenkillä kulutetut kalorit tulivat siten takaisin, huoh. Ja loppuun runoa.

    Sunnuntaina, kun punainen pakkastaivas

vihdoin on tarpeeksi korkealla, lapset

muistuttavat postikortteja, kaikki on

heleää, kirkasta, lasinkaltaista,

kun painajainen irrottautuu sinusta,

ja hengität syvään taitut siihen mikä

on, ainoaan elämääsi, puserrat sen itseäsi

vasten, kaksin käsin

    kassin, lapsen, ihmisen joka nyt lähtee

tai tulee, vaikka lähteekin, tulee

kuvatuksi silmän verkkokalvoon, korvaan.

Otat sen, otokset, leikkaamattomana.

Ja kohtauksista kasvaa juoni, kaunis kaari.

Yli taivaankannen kuin suihkukoneen häntä.

                                  - Arja Tiainen: Sunnuntaina (Vallan Casanovat 

                                     1979)

Klassinen musiikki rentouttajana

 Dopamiinipaasto, uusi elämänhallintaan liittyvä oppi, on noussut maailmalla viime vuosina esille hyvinvointitrendinä. Paaston ideana on, että kun pidättäytyy koukuttavista, mielihyvää tuottavista elämyksistä, kyky kokea niitä palautuu ja vahvistuu. 

Ihmiset hakevat alinomaa hyvää oloa lempinautinnoistaan ja viihteestä. Ennen pitkää niiden runsas kuluttaminen ei enää välttämättä tunnukaan kovin mukavalta: herkut eivät maistu entiseen tapaan ja viihdekään ei enää säväytä. Ihminen alkaa kokea ahdistusta jatkuvasta älylaitteilla olosta. Ihmiset koukuttuvat herkästi Facebook-tykkäyksiin, Youtube-videoihin ja Instagram-päivityksiin. Moni on riippuvainen myös Netflix-sarjoista, tietokonepeleistä, nettipornosta, shoppailusta ja suklaalla, pitsalla ja viinillä herkuttelusta.

Työterveyspsykologit pitävät dopamiinipaastoa lähtökohtaisesti myönteisenä asiana. Paras puoli on heidän mielestään, että se pakottaa ihmiset kohtaamaan mielensisäiset ongelmansa. Usein jatkuva somettaminen on ongelma jostakin - niillä paetaan ahdistusta, tylsyyttä tai yksinäisyyttä. (lähde: Savon Sanomat 9.3.2021)

Termi sinänsä on harhaanjohtava, koska paasto ei lisää eikä vähennä aivojen dopamiinimäärää.  Riippuvuudella tarkoitetaan toiminnallista tai fysiologista addiktiota. Rutiinit eivät ole riippuvuutta vaan ne tukevat arkea, addiktio vaikeuttaa sitä, koska se ottaa ylivallan muusta toiminnasta. Kieltämättä talviaikaan selaan enemmän kännykästä uutisia mutta tietokonetta en avaa edes joka päivä. Taas huomasin, että digi-lehti oli lukematta lähes kuukauden ajalta ja selailin lehtiä arkistosta. Telkustakin katson vain valikoiden ja suljen sen välillä. Radion kuuntelua aion lisätä, koska huomasin sen rentouttavan vaikutuksen. Puheohjelmia ja musiikkia voi hyvin kuunnella samalla kun kutoo sukkia. Pitkästä aikaa kuuntelin klassista musiikkia radiosta. Alla pari suosikkia. Camille Saint-Saënsin Introduction and Rondo Capriccioso op.28 (by Jasmine Choi). Laitan tähän myös ihastuttavan nuoren saksalaisen Lucie Horschin nokkahuiluesityksen Vivaldin huilukonsertosta G-mollissa RV 443 II Largo. Kepeätä maaliskuuta kaikille. Tänä aamuna meillä - 20 C. Vertailukuvana 11.3.2014 napattu peltokuva. Vuodet eivät ole veljeksiä.

Leikkiä ja jotain järkevääkin

Jotenkin olen aina aavistanut, että minussa on kuvanveistäjän vikaa vaan olen pitänyt taidon piilossa. Kokeillahan sitä piti kuinka lumi materiaalina käyttäytyy (oli unohtunut) ja akka syntyikin pikaisesti. Arvioita sain mm. on kuin gorillan naama, liian pystyt rinnat noin vanhalla akalla, eikös akalla ole jalkoja ollenkaan ja äreän näköinenkin. Minustakin näytti enemmän kivikautislumiakalta päänmuodon perusteella ja kivikaudella ei tietenkään ollut Nissan mainoslippiksiä. Mutta taiteilijahan voi käyttää mielikuvitustaan ja mm. suuren taidemaalari Pablo Picasson omakuvissa suu voi olla silmän paikalla tai toisinpäin.

Kuten arvata saattaa lumiakka ei kestä pluskeliä ja seuraavana aamuna se oli pudottanut toisen silmänsä, suunsa, toisen kätensä ja hemaisevat nänninsä. Se oli kellahtaa kyljelleen ja iltapäivällä taiteilija katseli surullisena ikkunasta, kun akalta putosi pää lippiksineen. Tänään siitä on jäljellä vielä alaruumis. 

Kirjojen järjestelyä olen yrittänyt aloittaa. Tässä vain pieni osa kirjoistani. Koetan lajitella kirjat säilytettäviin ja kiertoon meneviin. Pokkareita on runsaasti. Siinäpä puuhaa riittää, kun miettii luopuuko jostakin kirjasta vai ei. Olin jo pakannut aikaisemmin muovisiin säilytyslaatikoihin vanhempia kirjoja ja nyt aloin valkkaamaan vielä niitäkin. Moni kirja päätyi takaisin omaan kirjastoon.

Villasukkamestari (läheisten antama nimitys minulle) on kutonut ahkerasti ja keskimmäisen kuvan sukat olen jo antanut lahjaksi luultavasti kaikki. Alakuvan sukkiin löysin kivoja uusia varsimalleja. Rikkaruohoelämää blogista sain idean Aili-kuvioon sekä kantalapun silmukat kiertäen takareunasta oikein neulontavinkkiin (kantalapusta ei tule niin pullea) ja toinen on muistaakseni Jules-malli, joka löytyi netistä.

Uusi pesukone odottaa paikalleen asennusta. Tilasimme nettitarjouksena 9 kg koneen, johon vuodevaatteet sopivat paremmin pesuun kuin entiseen 3-6 kg rumpuun. Entinen kone alkoi pitämään myös lingotessa (ei aina) kauheaa jytinää ja siirtyi jopa paikoiltaan. Kai sekin pitää siirtää vielä jonnekin varastoon, kun eihän nyky koneista voi olla koskaan varma, miten ne käyttäytyvät. Uudessa on ainakin viiden vuoden takuu. 

Tänään onkin maaliskuun 3. päivä ja vietämme maailman luontopäivää. Teemapäivän tarkoituksena on muistuttaa luonnon moninaisuudesta ja sen haavoittuvuudesta.

Tänä vuonna halutaan nostaa esille etenkin metsien, metsälajien ja metsäekosysteemien merkitystä satojen miljoonien ihmisten elinolojen ylläpitäjänä.
YK:n mukaan 200-350 miljoonaa ihmistä asuu metsissä tai niiden lähipiirissä ja heidän elinolonsa riippuvat metsäekosysteemien tarjoamista palveluista. Metsät tarjoavat heille muun muassa ruuan, veden ja suojan.
Maapallon maapinta-alasta noin 28 prosenttia on alkuperäiskansojen käytössä.
YK:n yleiskokous julisti vuonna 2013 maaliskuun 3. päivän maailman luontopäiväksi. 

PUNERTAVAT PUUT

Se, mikä keväässä saa

meidät haistelemaan tuulta

ja kaipaamaan,

kukan kurkottamaan

kohti ikkunaa,

on läsnä kun päivä on lämmin

ja radiossa kesken konsertin

herää yksikseen

huilu itkemään kirkkain lapsenkyynelin.

Illalla kaukaisella

mäellä punertavat puiden latvat,

pienet pilvet liukuvat

pois itsekseen;

ilma on liian kaunis

tähän maailmaan.

Yöllä se ehkä 

katoaa jonnekin,

silloin on aamu harmaa

ja tuulessa heittelehtien

lentää

repaleinen varis.

                                - Hannu Salakka, (Muuttolintumaisemaa, 1974)

Joulukuun murusia 1

Iso olkipukki koristaa kylän raittia. Kuvaa jää rumentamaan liikennemerkin tausta enkä ehdi sitä nyt retusoimaan pois. 

Kataja (Juniperus) on kaunis marjainen havukasvi. Entisaikaan siitä tehtiin luutia, joilla pyyhittiin pölyt nurkista ja saatiin tupa tuoksuvaksi. Suomessa kasvava kotikataja viihtyy tuoreissa kangasmetsissä ja se on kestävä eikä säikähdä kuivuutta. Kataja voi elää yli 1000-vuotiaaksi. Katajaa poltettiin entisaikaan huoneissa ja kaduilla kulkutautien vaivatessa. Flunssakautena katajan marjoja ja neulasia voi keittää ja höyryttää. Marjat sopivat myös liharuokien mausteeksi. Suomalainen sanonta: Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa. (kuva:Pixabay)

Tuhka jäljelle jäi! Meitä niin onnisti, että saimme viikonlopulla ja eilen poltettua valtavan oksa- ja lehtikasan pihasta. Koko kasaa ei olisi voinut sytyttää kerralla vaan siitä oli kannettava nuotiopaikalle pieniä määriä. Kaksi päivää hommassa meni ja vielä tänään tuhka hehkui kuumuutta. Kasassa on useampi kottikärryllinen puhdasta koivuntuhkaa. Entisaikaan tuhkaan on sekoitettu vettä ja saatu tuhkalipeää, jota on käytetty mm. saippuan valmistuksessa, kansanlääkinnässä ja kasvivärjäyksessä. 

Toivomurusena lopuksi:

"Toivo elää voimakkaasti ihmisten välisissä suhteissa ja yhteydessä toiseen ihmiseen. Kukaan meistä ei elämässä pärjää yksin. Hyvä elämä rakentuu aina yhdessä toisten kanssa. Ihminen kaipaa enemmän läsnäoloa kuin suurieleisiä tekoja." (Maaret Kallio)

Minulla on hyvä ystävä, jonka kanssa soittelemme usein. Viimeksi ystävä totesi, ettei hän ole varmaan kuukauteen nauranut yhtä hersyvästi ja rennosti kuin pitkän puhelumme aikana. Miten usein ihmisen mieli tahtoo jäädä ikäviin asioihin kiinni, ilo ja mielihyvä jää puuttumaan päivistä. Jo puhelinkohtaaminen voi olla molemminpuolisesti voimaannuttava. Huumori on oiva lääke märehtimiseen ikävissä asioissa. 

😃😄 Toiveikasta joulukuuta juuri Sinulle ystävä!

Marraskuun murusia

Marraskuussa ehtii katselemaan vanhoja kuvatiedostoja ja ihmettelemään, missä olen kuvannut tuon upean naispatsaan. Molemmat kuvat olivat onneksi kuvakansiossa Lappi-Norja matkakuvat 2013. Olimme tosi pikaisesti käyneet Raatteen Portissa Suomussalmella ja olin ottanut ulkokuvia mutta varsinaiseen museoon emme ole ehtineet tutustua. Puna-armeijan suunnitelmissa oli ollut marssia voitokkaasti suoraan Ouluun ja katkaista näin Suomi kahtia. Toisin kuitenkin kävi, sillä suomalaiset kävivät vastahyökkäykseen kaikin voimin. Raatteentiestä tekee erityisen myös se, että Suomi onnistui täydellisesti taktisessa sodankäynnissä. Suomen puolustus perustui siihen, että sotilaat tunsivat maaston erinomaisesti ja he pystyivät suksilla liikkumaan siellä nopeasti. Lisäksi valkoinen sotilaspuku auttoi naamioutumaan maastoon täydellisesti. Yhdessä nämä ominaisuudet johtivat siihen, että suomalaissotilaat onnistuivat motittamaan suuria viholliskolonnia ja tekemään täydellistä tuhoa vihollisen keskuudessa. 

Naispatsas on ukrainalaisten muistomerkki talvisodassa kaatuneille ukrainalaisille sotilaille. Patsas on pystytetty samoille paikoille, jonne tuhottiin lähes koko ukrainalainen 44. divisioona. Toisessa kuvassa on Vienan vapaussoturien ja pakolaisten muistomerkki. Jatkosodan heimosoturit olivat jatkosodassa (1941–1944) Suomen Puolustusvoimain yksikköitä, joissa palveli tverin-, vienan- ja aunuksenkarjalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä, komeja, virolaisia, saamelaisia sekä muita suomensukuisiin heimoihin kuuluneita miehiä. Näistä osa oli siirtynyt Suomeen vuoden 1918 jälkeen, ja osa oli suomalaisten sotavangiksi jääneitä puna-armeijan sotilaita. Lisäksi joukoissa palveli amerikansuomalaisia, ruotsinsuomalaisia, siperiansuomalaisia ja sellaisia suomalaisia, jotka olivat muuttaneet aikaisemmin Neuvostoliittoon.

Oikeastaan piti kirjoitella ihmisyydestä mutta ovatpa nuokin kuvat dokumentoitu tänne blogiini ja sodathan ovat ihmisten aloittamia ja niitä on käyty tuhansia vuosia ja loppua ei näy. Ihmisellä on ajattelun taito mutta selvyyttä tähän maailmaan ei ole saatu. Kaikenlaiset hengenmiehet ja filosofit käyvät vuorotellen selittämässä omat teoriansa ja toinen koettaa ne kumota. Parasta on pienen ihmisen pysytellä sellaisessa kodossa, jossa on hyvä olla ja jäädä sinne. Ei muualla maailmassa ole asiat sen kummemmin. Sielläkin ihmiset elävät ja kuolevat ja koettavat siinä välissä toimia parhaansa mukaan. Ihmisikä on lopulta niin lyhyt ettei täällä millään ehdi kaikkea haluamaansa toteuttamaan tai näkemään. Pisara olemme suuressa meressä. Elämässä paljon tapahtuu sattumalta - käännymmekö risteyksessä oikealle vai vasemmalle. Emme saa koskaan tietää, minne se toinen tie olisi vienyt.

Ihmiset täällä Suomessa voivottelevat pimeää, synkkää marraskuuta ja talvea. Toivotaan lunta mutta sitäkin sopivasti. Syksy on ollut pitkään leutoa ja on ehtinyt tekemään pihatyöt hyvin, kun ei ole satanut räntää. Ja meillä on sisällä lämpöä, valoa ja koneita helpottamassa työtämme. Viihdykkeitä on liiankin kanssa, kun vain osaa asennoitua ja oivaltaa kuluvien hetkien merkityksen. Ja tarvitseeko koko ajan tehdä jotakin. Olen ollut monta päivää lähes uutispimennossa, koska itse haluan. En halua lukea ihmisten sairaskertomuksia, joita jo oma maakuntalehtikin tarjoaa värikuvien kera eikä minua niin hirveästi kiinnosta kenestä tulee USA:n uusi presidentti (toivon ettei ole Trump) tai montako eilen sairastui koronaan. 

Olin tänään ulkona metsälenkillä ja tulin sisälle lämpöiseen tupaani ja join termarissa olleen kahvin ja söin voileivän. Aloin lukemaan kirjaa mutta olin nukahtanut sohvalle. Herättyäni katsoin Areenasta Michael Portillon ohjelmaa Junamatka Australiaan osat 3-4. Sitten tulin koneelle ja aloin selailemaan vanhoja kuvatiedostoja. Välillä piipahdin saunassa ja kohta lähden yöunille. Hyvää yötä!

En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla - Douglas Adams -

Nämä vallan ja viisauden kulissit
kolossit
yliopistot kirkot
virastot sairaalat
täynnä ankaraa tietoa
oikeassaolemista
paremmuutta

Mutta elämä on jossain muualla
sivukaduilla
neulaspoluilla
untanäkevissä silmissä
mielissä kaipuuntäysissä

Ei täällä
Ei täällä
Jossain muualla
ja toisin.
(M. Leinonen / Tuuli tulee uniin,1999)

Syyskuun alun pohdintoja

Vaihdoin uuden blogipohjan vanhaan. Ei meillä vaan tuo uusi näytä toimivan muuten kuin hidastetussa filmissä. Ärsyttää istua koneen ääressä ja odotella, että saan fontin vaihdettua tai kuvat ladattua google-kuvista. Tämä vanha toimii vielä explorel-selaimellakin. Pitäisikö joitakin asetuksen muutella tai sitten lopettaa koko bloggaus.

Ollaankin jo syyskuun alussa ja ilmoja ei voine moittia. Syksyn saapuminen herkistää mieleni ja näin vanhempana tunnen sen yhä syvällisemmin. Toinen päivä on täynnä melankoliaa, toinen täyttymystä kaikesta mitä on saanut elämänsä aikana kokea. Elämä on antanut ja elämä on ottanut - kiitos elämän lahjasta! Kesän lämpö on kypsyttänyt sadon ja me ihmisetkin olemme täynnä kesän mehuja, tuoksuja, valoa, suviöitä ja helteisiä päiviä. Kesällä kaikki on helppoa. Ajattelen, että kuolemakin on helpompi ottaa vastaan kesällä - hän nukkui pois sydänkesän suloisena suviyönä, kun lintujen liverrys oli kiihkeimmillään tai keskelle sadonkorjuun juhlaa maaäidin syliin. Kesä on kiihkeä, syksy on selkeä kuin paluu arkeen juhlan jälkeen.

Muistan työelämästä, miten vaikeaa oli joskus päästä loman jälkeen työrytmiin. Se oli kuin leikin loppu, palata totiseen puurtamiseen. Luin äskettäin Suomen Kuvalehden Jarmo Kokkosen blogista, miten työyhteisö voisikin olla leikin yhteisö. "Leikkivä työyhteisö noudattaa leikin sääntöjä: kaikki otetaan mukaan, ketään ei nolata, kukaan ei menesty toisten kustannuksella. Tehtävät ovat erilaisia, mutta ihmiset tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia.
Työyhteisö voi hyvin, kun se laulaa, leikkii, tanssii ja hurvittelee. Tällainen yhteisö jaksaa kohdata myös työn kuormittavuuden ja toistettavien asioiden tylsyyden. Leikkivässä työyhteisössä myös kuunnellaan toisten huolia ja murheita, ne ovat tärkeämpiä kuin norminmittainen kahvitauko. Leikkivässä yhteisössä vallitsee lapsenkaltainen luottamus siihen, että ihminen haluaa toiselle ihmiselle hyvää. Leikkivässä yhteisössä saa olla heikko ja tuen tarpeessa.
Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Kenties, mutta varmaa on, että leikkivä lapsi sisältämme ei ole kadonnut minnekään. Kun annat sisäiselle lapselle tilaa, vahvistat koko persoonaasi ja olemustasi. Kun löydät työstäsi leikin elementtejä, nautit työstäsi enemmän."

Työyhteisöön mahtuu monenlaista persoonaa mutta ilopilleristä ei kukaan voi olla pitämättä. Ennen sai olla mörökölli palveluammatissakin, enää ei. Toisen mollaaminen tai ulkopuolelle jättäminen on yhä enemmän työpaikoilla yleistä. Sanotaan toiselle ikävästi, jos itsellä on huono päivä eikä osata pyytää anteeksi. Minulle tämä ei ole enää ajankohtaista mutta niin elän kuitenkin mukana läheisten ja tuttavien työmoodikamppailuissa. Kiire ja tuloksenteko on tätä päivää niin monella työpaikalla. Työpäivän päättyessä olet niin väsynyt ettei lepo enää virkistä. Syksyllä moni miettiikin olisiko mahdollista vaihtaa työpaikkaa tai /-tehtäviä tai kenties vielä kouluttautua uudelle alalle. Jos alanvaihto ei ole mahdollista niin muistaisi arvostaa omaa työtään. 
Ollaan inhimillisiä toisillemme, ymmärretään ja otetaan toinen huomioon. Moni vanhempi on esittänyt lapselle toivomuksen tämän lähtiessä kotoaan maailmalle: "Pidä itsesi ihmisenä."

Elämä hioo meitä kuin valuva vesi vuosien aikana vähitellen,  joskus enemmän rouhaisten. Harvoin saa ihmisriepu hengähtää, kun pitää olla toimelias ja suorittaa elämää. 

Sekalainen kesäkukkarengas alkaa olla kuihtumaan päin 

Kesällä on saatu jotakin aikaiseksi kuten tämä iso liukuovi puuvaraston seinämään. Miehet kahdestaan saivat painavan rautakehikko-oven nostettua liukukiskoille. Ovi on pojan tekemä ja nyt enää maalausta vailla. Ensi kesänä tehdään toinen vähän pienempi liukuovi, jolloin koko seinämä saadaan peittoon.  Puiden pilkkominen on vasta aluillaan.
****************************************************
Nostetaan perunoita,
hievahtamatta lapsi katsoo
miten maa käännetään traktorilla.

Traktori on lapsen intohimo:
sisällä pirtissä se painaa päänsä
kehräävän kissan turkkia vasten ja sanoo:
Siinä on moottori.

Se nukahtaa kissan viereen,
se on tehnyt raskaan päivätyön
kuin muurahainen,
joka tukkimetsässä raahaa havunneulaa.

Nuku, nuku hyvin,
traktorin ja kissan hyrinässä.
                                 - Risto Rasa: Nostetaan perunoita (Taivasalla 1987) -

Ihminenkö luomakunnan kruunu

Kuva vuodelta 1982 talomme pihassa tehdään kasvimaata

Pian on se aika vuodesta, kun päästään pelloille ja puutarhaihmiset kasvimailleen möyrimään. Vanha puutarhajyrsin oli isän ostama jostakin ja hän kynti ensin oman kesämökkinsä perunapellon ja toi koneen sen jälkeen meille.

Tämä kuva on arvokas. Siinä poika puolivuotiaana isänisän sylissä. Vieressä serkkupoika

Omalla mökillä joskus 1980-luvulla. Tuo rakenteilla oleva rakennus on kesäkeittiö

Ajatukset ovat olleet aika ristiriitaisia, koko maailmanmeno tympii. Monenlaista asiantuntijaa toisensa jälkeen käy selittämässä omaa agendaansa, mikä meni pieleen ja miten tästä selvitään. Se on mennyt pieleen, että ihmiskunta pakkautuu yhä tiiviimmin asumaan ja että meitä on jo liikaa asuttamaan maapalloa. Ihminen luulee olevansa luomakunnan kruunu ja kokee oikeudekseen levittäytyä ja työntää eläimet pois asuinsijoiltaan. Ainakaan uhanalainen tila, jollaiseen ihminen on maapallon ajanut, ei kerro älystä ja vastuullisuudesta. Oliko äskettäin kuollut toisinajattelija Pentti Linkola oikeassa, että ihminen teoillaan ajaa maapallon kohti katastrofia ja loppumme on lähellä? Hän ainakin eli kuten julisti. Muutti asumaan maaseudulle Kuhmoisiin pieneen mökkiin, jossa ei ollut mitään mukavuuksia, hankki elantonsa kalastamalla, rengasti lintuja, tutki ja keräsi tietoa luonnon eläimistöstä, vastusti metsähakkuita ja luonnonniittyjen tuhoamista. Hänelle naureskeltiin ja häntä vihattiin, koska hän vastusti demokratiaa ja piti jopa terroritekoja oikeutettuina.

"Suomessa leipätyön täytyy olla ikävystyttävää ja lohdutonta, niin kuin totisesti noiden kaikenmaailman pikkuvirkamiesten, reikäkorttilävistäjien, konttoristien, somistajien, ehostajien sun muiden työ onkin."― Pentti Linkola (1968)

Ihmisen loputonta vimmaa tekniikan kehittämiseen hän ei voinut ymmärtää. “Jollei näitä rikkiviisaita suunnittelijoita pikapuoliin saada suljetuksi tyrmään, niin meillä pian on maa, joka on omiaan vain vanhuksille, vaivaisille ja vätyksille.” Hän asettaa sanansa ensimmäisen kerran julkisesti hyvin selvästi: “Liiallinen rationalisointi on syvälle käyvää järjettömyyttä. Esimerkiksi sähköhammasharja on päättömyys, jota ihmiskunta ei koskaan tarvitse."
Absoluuttisesti pahinta hänelle oli kuitenkin se, mitä hän näki tapahtuvan luonnossa. “Meidän täytyy käsittää, että ympäristön kauneus on todellisen elintason kulmakivi. En usko, että ihmiselle voivat riittää aineellinen toimeentulo, paljon mainostetut hyvät ihmissuhteet tai yleensä mikään, jos hän joutuu jatkuvasti elämään metsäraiskioiden, ojikkojen ja täpötäyteen huviloilla ahdettujen likavesirantojen keskellä. Hän voi ajautua itsemurhaan saakka, vaikka hänellä olisi viisi autoa, paljon ystäviä ja luottamustoimia, uskollinen vaimo ja liuta lihavia lapsia.” (Yle.fi/Pentti Linkola/puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta)

Niin, ihminenkö on luomakunnan kruunu? Ei, vaan tarvitsemme myös kasveja, hyönteisiä, mikro-organismeja, sieniä. Mehiläiset pölyttäjinä ovat vähenemässä ja ilman niitä ei kasva marjoja eikä hedelmiä. Ihminen rakentaa metropoleja, joissa asuu ökyrikkaita ja laitaman slummialueilla köyhiä kerjäläisiä. Tärkeää on vain talouskasvu, koska entiseen ei ole paluuta. Ihmismassoille jätetään pilvenpiirtäjien keskelle läntti puistoaluetta, johon liikenteen melu yltää ja suurkaupunkihan ei nuku edes yöllä. Rikollisuus kukoistaa ja asunnoissa on turvajärjestelmät. Kaupunki ei pitkään pärjää ilman energia- ja vedenjakelua, jätehuoltoa, terveydenhuoltoa ym. 

Katsoin äskettäin Michael Portillon -ohjelman Kiehtova maailma, junamatka Amerikkaan kausi 2 ja ajattelin, miten upeita seutuja Yhdysvaltojen Keskilännessä onkaan. Ohjelmassa Portillo vieraili mm. Minneapolis - St.Paul, Santa Fe - Grand Canyon, Red WIng - Portage, Milwaukee - Chigago alueilla. Laajoja vilja-alueita ja lihakarjaa laitumilla, hieman rapistuneita pikkukaupunkeja ja kyliä - ihanneasuinseutuja myös ihmisille. Kaikki eivät voi lähteä suurkaupunkeihin, sillä jonkun on kasvatettava ruoka myös betoniviidakoissa eläville. Monessa jaksossa vaalittiin myös perinteitä ja tutustuttiin historiaan.

Palataanpa jälleen Suomeen ja 1950- luvun alkuun, kun meidän pieni perhe isä, äiti ja minä kapalonyytissä asettuivat asumaan rintamamiestalon yläkerran kahteen huoneeseen. Mummo, isän kertoman mukaan oli napakkaan tyyliinsä todennut "annapa se tyttö tänne minulle ettet sitä pudota". Mummon tyttö minusta kasvoikin. Isä oli päättänyt rakentaa oman talon, jos pankista irtoaa lainaa ja niin tapahtui. Taloudellisesti oli tiukkaa, molemmat kävivät töissä ja ruokana oli usein puuroa, velliä tai sianlihakastiketta ja omassa pihassa kasvatettiin perunat, juurekset ja viinimarjat. Kaupasta haettiin vain maitoa, voita ja leipää. Talo jouduttiin kuitenkin myymään 1966, sillä isä sai paremman työpaikan isommasta kaupungista ja muutimme eka kerran vähäksi aikaa vuokralle ja pian omaan osakkeeseen.

Sama yritteliäisyys jatkui oman miehen kanssa. Oma koti oli saatava, vaikka velkamäärä alussa hirvitti. Lainojen korotkin olivat ihan toista luokkaa kuin nykyisin. Miehellä oli autonasentajan koulutus, jota hommaa hän teki ehkä noin pari vuotta ennen avioliittoa. Sen jälkeen hän oli talotehtaassa, kirvesmiehenä, muurarina, konepajalla, huoltoasemanhoitajana, työnjohtaja/laitosmiehenä. Viimeisessä työpaikassa hän teki ylitöitä loppuvuodet jopa 300 tuntia vuodessa. Yhtään päivää hän ei ollut elämässään työttömänä. Hän oli valoisa, optimistinen luonne. Ensimmäinen auto oli jokin ikivanha Toyota ja muistaakseni se myytiin ja vaihdettiin vielä huonompaan ja välirahoilla ostettiin uusi kirjahylly ja sänky.

Mitähän ajan takaa tällä kaikella? Onko meillä Suomessa jo liian hyvä sosiaaliturva, kannustetaanko ihmisiä ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ennemmin kuin jäämään elämään tukien varaan? Miksi koulutusjärjestelmä ei ota huomioon tarpeeksi, että kaikista ei ole kouluttautumaan yliopistoihin vaan tarvitaan myös ns. käsillään tekeviä ihmisiä. Oppivatko nuoret laiskoiksi jo koulussa tai eivät löydä omaa ammattialaansa? Tänä korona aikana minä niin arvostan siivoojia, kaupan ammattilaisia, hoitajia, poliiseja, autokuskeja, hitsaajia, autonasentajia, rakennustyöntekijöitä, erilaisia kausityöntekijöitä kuten mansikanpoimijoita, postinjakajia, linja-autokuskeja ja tietenkin lääkäreitä.
Turhia verovaroilla palkattuja pikku virkamiehiä on tässä maassa liikaa. Jotakin yhteiskuntamme pahoinvoinnista kertoo sekin, että mielenterveysongelmat kasvavat jatkuvasti ja ovat jo suurin ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen syy.

Pentti Linkolan ajatuksia kannattaa pohtia. Hän ei ollut mikään luuseri vaan todellakin elätti perheensä, vaimon ja kaksi tytärtä raskaalla fyysisellä työllä. Linkolalla oli myös yliampuvia ajatuksia, joihin en yhdy. Minulla on myös hänen Riitta Kylänpään kirjoittama elämänkerta.

Enemmän aitoja kohtaamisia ja kirjoja - vähemmän somea!

"Aidot kohtaamiset ovatkin yllättäen paljon arvokkaammalta tuntuvia kuin hieno somepäivitys hetkestä", toteaa Satu Kapanen päivän maakuntalehdessä. Hän jatkaa kuinka aikaa vapautuu perheen yhdessäololle, kirjojen lukemiseen ja yhteiseen juoksuharrastukseen. Kapaset ovat poistaneet mm. Insta-tilinsä.

Työelämässä olevilla on ongelmana multitaskaus, joka tarkoittaa päivän mittaan tapahtuvia jatkuvia keskeytyksiä työssä. Meneillään voi olla useita projekteja samaan aikaan, palavereja ja nuorempien työntekijöiden opastusta. Kollegat ja esimiehet ravaavat juttusilla useita kertoja päivässä. Monilla työtilana voi olla avokonttori, jossa keskittyminen entisestään kärsii. Jos tekee kokonaistyöaikaa, pitää olla tavoitettavissa usein iltaisinkin ja viikonloppuisin. Kannettava tietokone viedään kotiin ja töitä jatketaan ehkä rauhallisemmassa ympäristössä ellei ole pieniä lapsia. Etätöitä tehdään niin kotona kuin lomalla kesämökillä.
Multitaskauksen on todettu laskevan työtehoa, aiheuttavan stressiä ja uupumista. Aivot kuormittuvat liikaa, koska työ on pirstaleista ja keskittyminen yhteen tehtävään häiriintyy jatkuvasti. Monet keski-ikäisetkin pelästyvät, että kyseessä on dementia, kun tavaroita hukkuu, avaimet häviävät ym.
Tutkijat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi vahvistavat kirjassaan Aivot työssä (2019 Otava), että aivoille multitaskaus on vierasta: tietoinen tarkkaavaisuus kohdistuu yhteen asiaan kerrallaan. Etenkin avokonttoreissa suosittu keskeyttämisen kulttuuri ruokkii keskittymishäiriöitä.

Entäpä koulujen nykyiset puuhaluokat, joissa toiset oppilaista yrittävät keskittyä tietokoneisiin ja samalla toiset hälisevät muuten vain tai tekevät ryhmätöitä. Miten rauhallisempaan kotiympäristöön tottunut lapsi selviää nyky koulussa?

Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin tuhoaa keskittymiskyvyn

Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin rasittaa aivoja ja aiheuttaa levottomuutta. Esimerkiksi sähköpostien käsittely kokouksissa vie aivojen etulohkon ylikierroksille. Tarkkaavaisuuteen ja kontrolliin keskittyvät aivoalueet ovat kuin tulessa. Pitkittyessään tällainen stressitila vaikuttaa aivoihin. Vaaroja havaitseva aivojen mantelitumake alkaa hiljalleen kasvaa. Tämän seurauksena stressi tulee kerta toisensa jälkeen yhä helpommin. Aivojen etuotsalohko voi ohentua, jolloin se ei enää pysty hillitsemään stressiä. Keskittyminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Aivojen vaarallinen muokkautuminen tapahtuu, jos päivistä puuttuvat kokonaan levolliset ja rauhalliset hetket. (Hallamaa 2019)

Huotilainen ja Moisala (2018) puhuvat tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavasta käytösmallista (attention deficit trait, ADT), josta kärsivälle on tyypillistä itsensä keskeyttäminen. Rauhallisessakin työskentelytilassa oireesta kärsivän mieleen tulvii muita meneillään olevaan tehtävään liittymättömiä asioita, jotka keskeyttävät työskentelyn. Elimistö on varuillaan ja ikään kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Muutaman päivän sähellys ja asioista toiseen hyppiminen väsyttää mutta ei vielä johda ADT:n kouriin, mutta muutaman viikon kiireisen säheltämisen jälkeen jokainen voi huomata itsessään ADT:n oireita. (https://talk.turkuamk.fi/puheenvuoroja/keskittymiskyky)

Kylläpä saan olla ikionnellinen, että oma työura on takanapäin. Minulla oli aina oma huone. Jossakin vaiheessa hoidin kahdenkin toimialan töitä mutta en koskaan kokenut, että keskittyminen olisi häiriintynyt. Sähköpostejahan ei siihen aikaan edes ollut vaan kaikki yhteydenpito käytiin joko puhelimitse tai kirjeitse. Ja tietenkin kasvokkain asiakkaiden kanssa.

Nykyinen uutistulva myös turruttaa. Miten löydät sieltä sen olennaisen, kun monet eri kanavat kertovat samoista uutisista ja turhista julkkiksista :). Olen jo yrittänyt hypätä yli rikokset ja oikeudenkäynnit ja julkkisjuorut. En sitten millään ymmärrä, miten joku rallikuskin tyttöystävä (nykyisin kai entinen) oli kuukausikaupalla otsikoissa. Englannin hovin ongelmia on jauhettu kyllästymiseen asti. Maakuntalehden tilaajatkin toivovat tavallisten ihmisten henkilöhaastatteluja.

Olen nauttinut tammikuusta ja helmikuun alusta, kun vähensin taas somen käytön minimiin samoin kuin turhan uutistulvan seuraamisen. Aloitin lukemaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa ja jäin siihen totaalisesti koukkuun. Luin ensin Ritva Ylösen: Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä. Teoksen pohjana on Ylösen väitöskirja: Tervaksinen toteemi - Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Väitöskirjansa Ylönen teki selvitäkseen kahden lapsensa, lapsenlapsen ja vävyn tapaturmaisista kuolemista. Pohjattoman syvästä surusta hän selvisi vertaistuella ja tekemällä eläkkeelle jäätyään väitöskirjan Päätalosta. Ylösen mukaan kriitikot arvostelivat kirjojen esteettisyyttä, romaanin muotoa, rakennetta ja tyyliä. Kirjailijaa vaadittiin uusiutumaan, lopettamaan junnaamisen ja pikkutarkan kerronnan. Ylönen arvelee, että jos Päätalo olisi kuunnellut kriitikoita, lukijat olisivat kaikonneet. Päätalo edustaa muuttumattomuuden voimaa. Jääräpäisyydellään hän selätti kriitikot. Päätalo ei kokenut olevansa taidekirjailija vaan tekee mitä osaa, kirjoittaa tosiasioita ja kuvaa ne omalla tavallaan. Tämä myös miellytti lukijoita.

Ensimmäinen käänne Päätalon julkisessa arvostamisessa tapahtui, kun presidentti Kekkonen myönsi kirjailijalle professorin arvon vuonna 1978. Päätalolle alkoi sataa 1980-luvulla huomionosoituksia ja median suitsutusta. Iijoki-sarja nousi myyntitilaston kärkeen vuosi vuoden jälkeen.

Selasin myös Sari Keskimaan väitöskirjaa 2018: Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämänkertana. Aion lukea myös Karoliina Timosen: Kirjeitä Iijoella - Kalle Päätalon elämän naiset (Gummerus 2019) ja Antti Heikkisen: Kallio-poika -Peilikuvassa Kalle Päätalo.

Sarjan kirjoja on kaikkiaan 26 kpl ja jokainen kirja noin 640 sivua. Iijoki-sarja on lajissaan kai maailman pisin omaelämänkerta. Samalla hän kuvaa yhden miehen näkökulmasta itsenäisen Suomen historiaa, tavallisen maaseutuyhteisön elämää - tukinuittoa ja asumista savottakämpissä, köyhyyttä ja kurjuutta, kansanomaista lääkintää kuten kuppausta, erilaisia kalan- ja metsänriistanpyyntitapoja ja paljon muuta. Murre on hersyvän rikasta. Ei ihme, että tykkään Kallen kielestä, koska siinä on paljon savolaisvaikutteita. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet lasketaan kuuluvaksi länsimurteisiin vaikka niissä on paljon itämurteiden piirteitä, etenkin savolaismurteista tulleita. Näinpä keski- ja pohjoispohjalaiset murteet luetaankin sekamurteisiin. Ne ovat epäyhtenäisiä, koska ne ovat kehittyneet sekä läntisistä lounais- ja hämäläismurteista että itäisistä savolaismurteista. Esimerkiksi Haapaveden, Kärsämäen, Nivalan ja Pyhäjärven sekä Koillismaan murteissa savolaisvaikutteet ovat voimakkaat, mikä ilmenee selvimmin sanoista kuten mehtä tai kahto, joissa ts korvataan ht:lla.

Hankin kaikki osat itselleni antikvariaatista (Finlandia Kirja). Koillismaa -sarjan luen seuraavaksi. Ei ole ollenkaan yllätys, että Kalle Päätalo kuuluu Suomen luetuimpiin kirjailijoihin. Kirjoja julkaistu yli 3,5 milj.kpl. Aikoinaan kriitikot suhtautuivat nuivasti mutta kansa luki ja piti. Kalle ponnisti kirjailijaksi ja Tampereen veroäyrikuninkaaksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Alku oli vaikeaa ja elämässä oli paljon vastoinkäymisiä, joista hän kirjoissaan kertoo.

Kiitos Kalle sinne pilven päälle! Sait taas uuden fanin. Olen nauranut, olen itkenyt kirjojesi äärellä. Minulla on menossa nyt Nuorikkoa näyttämässä kirja. Anteeksi, jos hyppäsin sotavuodet yli mutta luen ne kyllä. Kirjanmerkkinä minulla on sinun sanasi: "Vaikka elämä jakaakin antejaan kitsaasti, heltyy se sentään lujan uskon ja peräänantamattoman sitkeyden edessä!" Tulen käymään kesällä Taivalkoskella Kallioniemessä. Frank Sinatran My way (suom. Minun tieni) Eino Grönin laulamana sopii niin hyvin kuvaamaan Kalle Päätalon elämää...ja jokainen voi lukea sen, mä teinkö oikein.

Lisäyksenä vielä Veikko Polameren runo. Kalle Päätalolle, Ritva Ylöselle ja itselleni - raskaiden elämänkokemusten sankareille!

Klassiseen tapaan

Elämä,
hän on kuin tosi rakastettu,
johtaa hetki hetkeltä pois lähettyviltään,
ei jätä sinua, mutta ei hän rakasta sinua,
hän on kiinnostunut sinusta, sinä ylistät häntä,
saat pettyä, alat sättiä, vihastut, vannot,
ja hän näyttää surulliselta, sinä kiiruhdat
sovittelemaan, podet hetken riemua, ja
yhtenä päivänä hän on pettänyt sinut täydelleen,
sinä masennut, mutta hän on jälleen vierelläsi,
elämä, elämäntoveri, väkevä voimallinen,
ja sinä jatkat toivuttuasi "niin kuin haaksirikon
jälkeen eloon jäänyt merikarhu", yhä viisaampana,
alat tuntea hänet, sinä hymyilet väsymyksestä
ja onnesta, keskipäivän taivaan syvetessä
sinä katsot äkkiä taaksesi, hän on poissa.

Hyvää talven jatkoa lukijoilleni. Toivottaa: Beate panoraamakuvassa, joka jännästi teki tiehen mutkan, jota oikeasti ei ole. Ikäihmisten hyötyliikuntaa potkurilenkillä maaseudun rauhassa.

 

 

Takatalvipohdintoja elämästä

Meille Pohjois-Savoon ryöpsähti takatalvi 02.- 04.05. ja lunta satoi noin 15 cm. Yöllä on pitänyt pientä pakkasta ja vielä eilenkin satoi räntää. Taitaapi viikko  vierähtää ennen kuin ollaan toukokuun normisäässä. Liekö ilmastonmuutoksen syytä, että kesäkelit näyttäytyvät jo huhtikuussa. On lämpöä lähes +20 C astetta ja ihmisparka heittää toppansa jo varastoon mutta saa kaivella sen murhemielin uudelleen esille. Kyllä on uskottava, että ihminen itse toimillaan on aiheuttanut ilmaston lämpenemisen ja vuodenaikojen hämärtymisen Pohjolassa.

Ruokaa laittaessani pohdin kylläkin ihan muuta - parisuhteita ja sitä, miten kaksi tyystin erilaista ihmistä elää yhdessä. Kumppani voi olla niin dominoiva, ettei toinen uskalla paljon suutaan avata tai jos avaa niin mielipiteellä ei näytä olevan mitään merkitystä. Hiljaisempi osapuoli yrittää selittää asiaa harkiten ja haluaisi keskustella rauhassa niin eipä siitä mitään tule. Toinen puhua pälpättää 'päälle' ja seisoo jo ovensuussa odottamassa kiireeseen vedoten. Erilaisuus ei ole suhteen uhka sanoo psykologi ja jos toinen on harkitseva päätöksenteossa ja toinen nopea käänteissään, pari parhaimmillaan tasapainottaa toisiaan. Minä koen edellä kuvatun käytöksen epäkunnioittavana ja en antaisi kohdella itseäni noin.

 Kompromisseja joutuu pakostakin tekemään, jos aikoo elää yhdessä. Usein käy niin, että toinen alistuu, potee tyytymättömyyttä ja ulkopuolinenkin sen vaistoaa. Hän tyytyy tilanteeseen ja antaa toisen ottaa isomman elintilan ja määräysvallan. Olen kuullut osapuolen jopa sanovat, "että saan olla hyvilläni, kun hän otti minut, kun olen niin tavallinen." Mietin, milloin hän oli päätynyt em. loppupäätelmään itsestään ja miksi? Eikö olisi otettava riski ja sanottava, mitä oikeasti tuntee ja ajattelee kuin hylätä itsensä. Eihän parisuhteen pitäisi olla mikään 'pelastamissuhde'. On kuunneltava toisen näkemyksiä ja annettava hänen oppia omista virheistään, vaikka ne kuinka tuntuisivat vääriltä, jopa vahingollisilta. Hän on korkeammin koulutettu kuin puoliso ja tehnyt pitkän työuran. Em. alistaminen on hienovaraista, ei huudeta vaan käytetään elekieltä, selän kääntäminen, kasvojen ilmeet ym. Alistettu kokee jatkuvaa syyllisyyttä jo pienestä myöhästymisestä eikä uskalla olla enää eri mieltä mistään. Kun raskas työ ja jatkuvasti muuttuva maailma aiheuttavat stressiä, parisuhteen pitäisi olla keidas, jossa saa vain levätä.

Parisuhteessa kumppani voi auttaa toista ymmärtämään, mitkä ovat oman elämän unelmat ja toiveet, mitkä ovat itselle tärkeitä asioita. Hyvässä parisuhteessa on tilaa molempien unelmien kunnioittamiselle. Kumppanin unelmien ja elämänmatkan kunnioittaminen on parasta, mitä ihminen voi elämässään toiselle antaa.

Tutkimuksissa on todettu, että jokaisessa parisuhteessa on myös niin sanottuja ikuisia ongelmia, jotka eivät ratkea, vaan pari oppii elämään niiden kanssa. Tällaiset ongelmat liittyvät usein erilaisuuteen esimerkiksi temperamentissa, vuorokausirytmissä, persoonallisuuden piirteissä. Ikuisuusriita syntyy vaikkapa siitä, että toinen on säästäväinen ja toinen tuhlari, toinen siisti ja toinen suurpiirteisempi. Kolmasosan riidoista on havaittu koskevan ongelmia, jotka voidaan ratkaista. 

Pohdin myös parisuhdetta, jossa puolisot elävät saman katon alla mutta kummallakin on erilaiset kiinnostuksen kohteet, toinen haluaa matkustella toinen ei, vaan viihtyy mökillään maaseudulla kalastellen. Kesälomia vietetään harvoin yhdessä, lapset ovat jo muuttaneet pois ja asuvat kauempana. Ei ole enää mitään yhteistä puhumista - ei riitoja muttei myöskään yhteisiä ilon hetkiä. Puolisot ovat etääntyneet toisistaan tosi kauas.

Nykyisin on kaikenlaisia elämäntapavalmentajia ja -oppaita mutta parisuhteen ongelmiin haetaan apua usein liian myöhään ja vanhemmat pariskunnat eivät välttämättä ollenkaan.

Parisuhteen malli saadaan lapsuudessa. En ole itsekään saanut parasta mallia omista vanhemmistani. Isäni oli ankara, käytti liikaa alkoholia ja työ vei hänen aikansa. Äiti joutui pyörittämään kotia ja käymään itse samalla työssä. Mummoni (äidinäiti) oli apuna lähes 11 vuotta ja häneltä sain parhaat eväät elämääni. Kuitenkin muistan tunteeni kiintymystä vanhempiini varsinkin äitiini. En ainakaan tunnista itseäni edellä kuvatuista parisuhteista. Kai minua on sitten onnistanut :).
Kuvat: oma perhealbumi
Kiitos Between, PiipeA, Liisa, Tillariina, Emileitha/Tarja, seita, sylvi ja Liisan kotona kommenteistanne edelliseen postaukseen. ♥♥

Lauantain tajunnanvirtaa

On tie jota kukaan ei ole kulkenut
ennen sinua.
Ehkä se on sinun.
Jos löydät sen, se on sinun.
Sitä ei ole mutta se syntyy kun
sinä kuljet sitä.
Kun katsot ympärillesi se on poissa.
Kukaan ei tiedä miten olet päässyt tähän, kaikkein
vähiten sinä itse."
-Claes Andersson, suom. Pentti Saaritsa

Kissed by the sun John Pototschnikin maalaus henkii kesäpäivän rauhaa. Kuva on kuin kadonneesta maailmasta, hiekkatie, kotitie siellä jossakin...

Artist Ewing Paddock's three-year project of painting people on the London Underground. Kuva: Pinterest
"Elämän naamiaiset
Ihmiselämä on purjehdusta kohdusta hautaan. Jo lähtösatamassa ruumiskirstu on lastattu laivaan ja kehto kulkee mukana hautaan asti. Laiva kiertää tuhannen kapakan kautta. Jotkut käyvät niissä kaikissa, jotkut vain viidessäsadassa. Laivan kellona on tiimalasi. Se ei mittaa juoksevaa aikaa, vaan aika täyttyy. Jokainen hiekanjyvänen hioo ihmistä yhä enemmän itsensä näköiseksi. Aika ei kulu, se kuluttaa. Kun kaikki hiekka on valunut, meri muuttuu kultaiseksi. On saavuttu kotiin."
- Martti Lindqvist: Pidot peilisalissa, Kirjapaja 1989-

 Maalaus espanjalaisen Montserrat Gudiolin, synt. 1933

Eeva Kilpi: Ennen kuolemaa

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut
on itse asiassa sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.
Ja että suuri osa on olemattomuutta
ja tämä rahtu, elämä vain kontrasti sille.
Hetkittäin olemattomuus herkistyy
ja tajuaa itsensä.
Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.
Mutta että sai kokea sen,
että voi lukea sen,
että voi laulaa sen ja kirjoittaa,
että sai maalata sen ja soittaa,
että sai tanssia ja valokuvata,
että sai näytellä sitä,
itkeä sitä ja nauraa,
pilkata sitä ja rakastaa,
ja että se koski niin,
ja että sitä inhosi ja vihasi,
ja että siitä luopuminen kammottaa niin,
synnyttää sellaisen autiuden...
...ja että suru

Loppukevennyksenä savolaisvitsi. Olen itse perin juurin savolainen.  Nauratti itseänikin, kun putkimies soitti yhtenä aamuna ja olin vielä nukkumassa. Putkimies kysyy: Herätinkö? ja minä vastaan: Et oikeestaan! Häntä tuntui kovin huvittavan tuo sanontani. Otapa siitä sitten selvää herättikö hän vai ei! Nyt piti ihan miettiä otapa -sanan kirjoitusmuotoa. Hassua tämä suomen kieli. Sanotaan syöppä puurosi mutta kirjoitetaan syöpä puurosi! Menihän se nyt noin? (naurua!)

Musiikkina Bob Dylania, Like a rolling stone. Kertoo naisesta, joka kerran oli rikas ja menestyvä mutta kas vain tänään “with no direction home, like a complete unknown, like a rolling stone.”

Remppa on edennyt ja wc on täysin valmis. Huoneessa vielä viimeistellään itse seinäpaneelien maalausta.