Dopamiinipaasto, uusi elämänhallintaan liittyvä oppi, on noussut maailmalla viime vuosina esille hyvinvointitrendinä. Paaston ideana on, että kun pidättäytyy koukuttavista, mielihyvää tuottavista elämyksistä, kyky kokea niitä palautuu ja vahvistuu.
Ihmiset hakevat alinomaa hyvää oloa lempinautinnoistaan ja viihteestä. Ennen pitkää niiden runsas kuluttaminen ei enää välttämättä tunnukaan kovin mukavalta: herkut eivät maistu entiseen tapaan ja viihdekään ei enää säväytä. Ihminen alkaa kokea ahdistusta jatkuvasta älylaitteilla olosta. Ihmiset koukuttuvat herkästi Facebook-tykkäyksiin, Youtube-videoihin ja Instagram-päivityksiin. Moni on riippuvainen myös Netflix-sarjoista, tietokonepeleistä, nettipornosta, shoppailusta ja suklaalla, pitsalla ja viinillä herkuttelusta.
Työterveyspsykologit pitävät dopamiinipaastoa lähtökohtaisesti myönteisenä asiana. Paras puoli on heidän mielestään, että se pakottaa ihmiset kohtaamaan mielensisäiset ongelmansa. Usein jatkuva somettaminen on ongelma jostakin - niillä paetaan ahdistusta, tylsyyttä tai yksinäisyyttä. (lähde: Savon Sanomat 9.3.2021)
Termi sinänsä on harhaanjohtava, koska paasto ei lisää eikä vähennä aivojen dopamiinimäärää. Riippuvuudella tarkoitetaan toiminnallista tai fysiologista addiktiota. Rutiinit eivät ole riippuvuutta vaan ne tukevat arkea, addiktio vaikeuttaa sitä, koska se ottaa ylivallan muusta toiminnasta. Kieltämättä talviaikaan selaan enemmän kännykästä uutisia mutta tietokonetta en avaa edes joka päivä. Taas huomasin, että digi-lehti oli lukematta lähes kuukauden ajalta ja selailin lehtiä arkistosta. Telkustakin katson vain valikoiden ja suljen sen välillä. Radion kuuntelua aion lisätä, koska huomasin sen rentouttavan vaikutuksen. Puheohjelmia ja musiikkia voi hyvin kuunnella samalla kun kutoo sukkia. Pitkästä aikaa kuuntelin klassista musiikkia radiosta. Alla pari suosikkia. Camille Saint-Saënsin Introduction and Rondo Capriccioso op.28 (by Jasmine Choi).Laitan tähän myös ihastuttavan nuoren saksalaisen Lucie Horschin nokkahuiluesityksen Vivaldin huilukonsertosta G-mollissa RV 443 II Largo. Kepeätä maaliskuuta kaikille. Tänä aamuna meillä - 20 C. Vertailukuvana 11.3.2014 napattu peltokuva. Vuodet eivät ole veljeksiä.
Marraskuussa valo yhä vähenee, puut ovat mustia rankoja, ruoho vielä vihertää mutta väri on jo ruskeanvihreää. Hämärä tihenee taloni ympärillä ja pian se muuttuu mustaksi yöksi. Kotitien kynttilät palavat pimeydessä ja uskon niiden näkyvän avaruuteen, hassu kun olen. Viiltävän hetken olen yhtä avaruuden kanssa, kun joskus se ottaa minut kuitenkin. Miksi siis pelkäisin! Kun olen levollinen, etäisinkään pimeys ei pelota!
Hirviniemessä on käytävä ainakin kerran tai kaksi kesässä. Nyt ennätin käymään vasta syyskuussa mutta olipa lämmintä jo aamupäivällä ja kävelin koko hiekkarannan Rauniosalmen nuotiopaikalta Repohäikkään. Polku sukeltaa välillä metsikköön mutta on helppokulkuinen. Parkkipaikka ei ole suuri ja en aivan yksin saanut olla. Kalastajaukkelit olivat jo tulilla makkaranpaistossa. Naiset olivat lähteneet karpaloita etsimään Nenälammen rannoilta ja miehet olivat jääneet nuotiolle istuskelemaan. Minä en nyt kaivannut juttuseuraa vaan halusin mennä itsekseni, pysähdellä, katsella ja kuvailla. Eläkeläismiehet olivat uteliaita ja toinen lähti minua seuraamaan, että kukas nainen se tänne tulee yksin samoilemaan. No onneksi olin jo paluumatkalla ja en halunnut olla epäkohtelias, joten pitihän sitä pikkuisen porista.
Koetin kävellä rennosti ja heilutella hartioita ja tein samalla venytysliikkeitä puun kylkeä vasten, aamujumppaa kipeytyneille lihaksille ja nivelille. Olin edellisen viikon trimmeröinyt kolmena päivänä noin kolme tuntia kerrallaan pihan tien- ja ojanvarsia. Ryobi akkutrimmeri on kevyt ja helppo käyttää mutta yksi akkulataus ei kestä kovin pitkään. Lauantaina 26.9. jauhoimme noin 12 kg satsin hirvijauhelihaa (seassa myös sikaa) ja siihen noin 1,5 kg keitettyjä porkkanoita ja sekaan muut lihapullataikina-ainekset. Näin isoon satsiin saa laittaa pari pussia maustekorppujauhoja, munia ehkä 15 kpl, sipulikeittopusseja 3-4 ja pippuria myllystä, suolaa ja nesteenä ruokakermaa ja vettä. Onneksi oli kaksi mieskokkia, joista vanhemmalla on ns. käsituntuma hommaan. Minä pääsin aika vähällä 😉 Annoksesta paistoimme pullia ja pihvejä. Kohtahan pakkaseen alkaa tulla uutta hirvenlihaa, kun metsästys alkoi tänään 10.10.
Kirjojakin olen lukenut yön myöhäisinä tunteina. Edward St Aubynin Loistava menneisyys jäi kesken, kun en enää jaksanut lukea sivukaupalla Patrickin huumehörhöilyistä. Ehkä palaan kirjaan joskus. Suon villi laulu kirja oli saanut ylistystä ja ollut massiivinen menestys ympäri maailmaa. 'Rämetyttö' Kyan tarina on liikuttava ja luonnon kuvaukset ovat upeita. Kirjaan on mahdutettu myös romantiikkaa ja dekkariaineksia, kun suolta löytyy kylän kultapojan ruumis. Helppolukuinen romaani, kertomus myös siitä, miten yksinäisyys ja yhteiskunnasta erakoituminen vaikuttaa ihmiseen. Enemmän pidin Gail Honeymanin kirjasta Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Eleanor on yksinäinen ja hieman outo. Taustalta paljastuu kodissa tapahtunut tragedia, joka paljastuu vasta kirjan viime lehdillä. Psykologisesti taitava kirja.
Jari Sarasvuon Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä kirjan luin äskettäin. "Karkumatka kadotuksesta. Rohkea, avoin ja opettavainen kertomus yrittäjäpojasta, joka halusi voittaa kohtalonsa. Niin käy harvoin mutta Jari Sarasvuo tahtoi olla poikkeus. Sarasvuon neljännesvuosisadan mittainen julkinen elämä on ohjautunut välähdyksistä pimeässä. Ne kuljettivat hänet yritysmaailman uranuurtajaksi, menestyjäksi, kymmenien tuhansien suomalaisten koskettajaksi ja uskomattomien diilien tekijäksi mutta myös julkisen kiistelyn keskipisteeksi. Pimeistä välähdyksistä puolestaan seurasi kriisejä ja kadotustiloja kuin liukuhihnalta. Kohtalo vaihtoi monta kertaa raidetta.
Paljon sattuu, tapahtuu ja saa, kun ei ymmärrä suojautua omalta järkeilyltään. Lopulta yrittäjäpoika havahtui elämäntehtävänsä raunioiden keskeltä uuteen päivään, uuteen kohtaloon. Näin kirjasta tuli kertomus ansaitsemisesta, ahneudesta ja anteeksiannosta. Hyvä lukija, kerron sinulle harvinaisen, hämmentävän ja kukaties hyödyllisen tarinan." (lainaus kirjan takakansi, Otava 2015).
Olen samaan aikaan kuunnellut Jarin podcasteja Yle Areenasta. Jarilla on suuri ego ja paljon tietoa asioista, joita hän tikkaa kuulijalle kuin tilkkutäkkiä. Hengästyttävää tekstiä puolitoista tuntia ilman taukomusiikkia. Kyllä mies on harvinaislaatuinen persoona pienessä Suomessa. Hurmiohenkinen puhuja lähes pelottava sellainen. "Sarasvuo on se mies, josta jokaisella tuntuu olevan mielipide. Hän herättää tunteita, hän kiinnostaa laajasti. Toiset rakastavat, toiset oudoksuvat. Joku nimittää värikästä ja sanavalmista elämänfilosofoijaa neroksi, joku toinen taas röyhkeäksi pyrkyriksi. Ei tässä toki mitään ihmeellistä ole, sillä niin monet muutkin vahvatahtoiset persoonat jakavat mielipiteitä." (Iltalehti)
Elämme jo lokakuuta. Syyskuu oli normaalia lämpimämpi, ainakin viisi astetta. Mutta puiden on luovuttava lehdistään, vaahteran oksat taipuvat raskaina maahan. Auringonkukat painavat päänsä kuin nöyrät vanhukset. Sammal metsässä hyllyy märkänä ja kohta pakkanen rapsauttaa sille kuuramaton ja se kangistuu. Katsellaan vielä rantoja ja ihaillaan syksyn ruskaa ja kuten vanha kansa sanoi sadonkorjuun loppuessa "nyt joutaa vaikka uuninpankolle makoilemaan." Talvi voi tulla.
Puu hulmuaa lintuja, lepattava aurinko jokaisen siivillä;
on syksy, veri tai viini juovittaa rinnat, maa hehkuu
pudonnutta sulkaa. Sinua keltainen lintu minä tavoitan
ja minua sinä pakenet minun lihani nokassasi.
Yö aukeaa maan levyiseksi, minä menen yön taloon; minä
lähetän haukan ja ketun kintereillesi, minä rakastan
sinua; kun sinusta lauletaan minä vaikenen;
aamulla ovi suljetaan, minä sisällä sinun laulusi
ulkopuolella, valo rummuttaa seiniä; kun minä saan
oven auki ei sinua ole, tuhat aurinkoa irti oksilla; talvi
tulee.
- Pertti Nieminen: Viini kypsyy punaiseksi
(Päivät kuin nuolet, 1961)
Hyvää viikonloppua juuri sinulle. Ja hei, uusi bloggerhan toimii nyt!
Ps. Huomasin kuitenkin, että tämä videon kuva on blogitekstini ensimmäisenä kuvana lukijaluettelossa. Otsikkona aamulenkkikuvia ja siinä makaa mies rähmällään maassa. Neuvokaa, miten saan eka kuvan otsikon alle?
Lisään loppuun psykedeelistä musaa Sir Elwoodin Hiljaiset värit -yhtyeeltä vuodelta 1993.
Kuva vuodelta 1982 talomme pihassa tehdään kasvimaata
Pian on se aika vuodesta, kun päästään pelloille ja puutarhaihmiset kasvimailleen möyrimään. Vanha puutarhajyrsin oli isän ostama jostakin ja hän kynti ensin oman kesämökkinsä perunapellon ja toi koneen sen jälkeen meille.
Tämä kuva on arvokas. Siinä poika puolivuotiaana isänisän sylissä. Vieressä serkkupoika
Omalla mökillä joskus 1980-luvulla. Tuo rakenteilla oleva rakennus on kesäkeittiö
Ajatukset ovat olleet aika ristiriitaisia, koko maailmanmeno tympii. Monenlaista asiantuntijaa toisensa jälkeen käy selittämässä omaa agendaansa, mikä meni pieleen ja miten tästä selvitään. Se on mennyt pieleen, että ihmiskunta pakkautuu yhä tiiviimmin asumaan ja että meitä on jo liikaa asuttamaan maapalloa. Ihminen luulee olevansa luomakunnan kruunu ja kokee oikeudekseen levittäytyä ja työntää eläimet pois asuinsijoiltaan. Ainakaan uhanalainen tila, jollaiseen ihminen on maapallon ajanut, ei kerro älystä ja vastuullisuudesta. Oliko äskettäin kuollut toisinajattelija Pentti Linkola oikeassa, että ihminen teoillaan ajaa maapallon kohti katastrofia ja loppumme on lähellä? Hän ainakin eli kuten julisti. Muutti asumaan maaseudulle Kuhmoisiin pieneen mökkiin, jossa ei ollut mitään mukavuuksia, hankki elantonsa kalastamalla, rengasti lintuja, tutki ja keräsi tietoa luonnon eläimistöstä, vastusti metsähakkuita ja luonnonniittyjen tuhoamista. Hänelle naureskeltiin ja häntä vihattiin, koska hän vastusti demokratiaa ja piti jopa terroritekoja oikeutettuina. "Suomessa leipätyön täytyy olla ikävystyttävää ja lohdutonta, niin kuin totisesti noiden kaikenmaailman pikkuvirkamiesten, reikäkorttilävistäjien, konttoristien, somistajien, ehostajien sun muiden työ onkin."― Pentti Linkola (1968)
Ihmisen loputonta vimmaa tekniikan kehittämiseen hän ei voinut ymmärtää. “Jollei näitä rikkiviisaita suunnittelijoita pikapuoliin saada suljetuksi tyrmään, niin meillä pian on maa, joka on omiaan vain vanhuksille, vaivaisille ja vätyksille.” Hän asettaa sanansa ensimmäisen kerran julkisesti hyvin selvästi: “Liiallinen rationalisointi on syvälle käyvää järjettömyyttä. Esimerkiksi sähköhammasharja on päättömyys, jota ihmiskunta ei koskaan tarvitse."
Absoluuttisesti pahinta hänelle oli kuitenkin se, mitä hän näki tapahtuvan luonnossa. “Meidän täytyy käsittää, että ympäristön kauneus on todellisen elintason kulmakivi. En usko, että ihmiselle voivat riittää aineellinen toimeentulo, paljon mainostetut hyvät ihmissuhteet tai yleensä mikään, jos hän joutuu jatkuvasti elämään metsäraiskioiden, ojikkojen ja täpötäyteen huviloilla ahdettujen likavesirantojen keskellä. Hän voi ajautua itsemurhaan saakka, vaikka hänellä olisi viisi autoa, paljon ystäviä ja luottamustoimia, uskollinen vaimo ja liuta lihavia lapsia.” (Yle.fi/Pentti Linkola/puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta)
Niin, ihminenkö on luomakunnan kruunu? Ei, vaan tarvitsemme myös kasveja, hyönteisiä, mikro-organismeja, sieniä. Mehiläiset pölyttäjinä ovat vähenemässä ja ilman niitä ei kasva marjoja eikä hedelmiä. Ihminen rakentaa metropoleja, joissa asuu ökyrikkaita ja laitaman slummialueilla köyhiä kerjäläisiä. Tärkeää on vain talouskasvu, koska entiseen ei ole paluuta. Ihmismassoille jätetään pilvenpiirtäjien keskelle läntti puistoaluetta, johon liikenteen melu yltää ja suurkaupunkihan ei nuku edes yöllä. Rikollisuus kukoistaa ja asunnoissa on turvajärjestelmät. Kaupunki ei pitkään pärjää ilman energia- ja vedenjakelua, jätehuoltoa, terveydenhuoltoa ym.
Katsoin äskettäin Michael Portillon -ohjelman Kiehtova maailma, junamatka Amerikkaan kausi 2 ja ajattelin, miten upeita seutuja Yhdysvaltojen Keskilännessä onkaan. Ohjelmassa Portillo vieraili mm. Minneapolis - St.Paul, Santa Fe - Grand Canyon, Red WIng - Portage, Milwaukee - Chigago alueilla. Laajoja vilja-alueita ja lihakarjaa laitumilla, hieman rapistuneita pikkukaupunkeja ja kyliä - ihanneasuinseutuja myös ihmisille. Kaikki eivät voi lähteä suurkaupunkeihin, sillä jonkun on kasvatettava ruoka myös betoniviidakoissa eläville. Monessa jaksossa vaalittiin myös perinteitä ja tutustuttiin historiaan.
Palataanpa jälleen Suomeen ja 1950- luvun alkuun, kun meidän pieni perhe isä, äiti ja minä kapalonyytissä asettuivat asumaan rintamamiestalon yläkerran kahteen huoneeseen. Mummo, isän kertoman mukaan oli napakkaan tyyliinsä todennut "annapa se tyttö tänne minulle ettet sitä pudota". Mummon tyttö minusta kasvoikin. Isä oli päättänyt rakentaa oman talon, jos pankista irtoaa lainaa ja niin tapahtui. Taloudellisesti oli tiukkaa, molemmat kävivät töissä ja ruokana oli usein puuroa, velliä tai sianlihakastiketta ja omassa pihassa kasvatettiin perunat, juurekset ja viinimarjat. Kaupasta haettiin vain maitoa, voita ja leipää. Talo jouduttiin kuitenkin myymään 1966, sillä isä sai paremman työpaikan isommasta kaupungista ja muutimme eka kerran vähäksi aikaa vuokralle ja pian omaan osakkeeseen.
Sama yritteliäisyys jatkui oman miehen kanssa. Oma koti oli saatava, vaikka velkamäärä alussa hirvitti. Lainojen korotkin olivat ihan toista luokkaa kuin nykyisin. Miehellä oli autonasentajan koulutus, jota hommaa hän teki ehkä noin pari vuotta ennen avioliittoa. Sen jälkeen hän oli talotehtaassa, kirvesmiehenä, muurarina, konepajalla, huoltoasemanhoitajana, työnjohtaja/laitosmiehenä. Viimeisessä työpaikassa hän teki ylitöitä loppuvuodet jopa 300 tuntia vuodessa. Yhtään päivää hän ei ollut elämässään työttömänä. Hän oli valoisa, optimistinen luonne. Ensimmäinen auto oli jokin ikivanha Toyota ja muistaakseni se myytiin ja vaihdettiin vielä huonompaan ja välirahoilla ostettiin uusi kirjahylly ja sänky.
Mitähän ajan takaa tällä kaikella? Onko meillä Suomessa jo liian hyvä sosiaaliturva, kannustetaanko ihmisiä ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ennemmin kuin jäämään elämään tukien varaan? Miksi koulutusjärjestelmä ei ota huomioon tarpeeksi, että kaikista ei ole kouluttautumaan yliopistoihin vaan tarvitaan myös ns. käsillään tekeviä ihmisiä. Oppivatko nuoret laiskoiksi jo koulussa tai eivät löydä omaa ammattialaansa? Tänä korona aikana minä niin arvostan siivoojia, kaupan ammattilaisia, hoitajia, poliiseja, autokuskeja, hitsaajia, autonasentajia, rakennustyöntekijöitä, erilaisia kausityöntekijöitä kuten mansikanpoimijoita, postinjakajia, linja-autokuskeja ja tietenkin lääkäreitä. Turhia verovaroilla palkattuja pikku virkamiehiä on tässä maassa liikaa. Jotakin yhteiskuntamme pahoinvoinnista kertoo sekin, että mielenterveysongelmat kasvavat jatkuvasti ja ovat jo suurin ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen syy.
Pentti Linkolan ajatuksia kannattaa pohtia. Hän ei ollut mikään luuseri vaan todellakin elätti perheensä, vaimon ja kaksi tytärtä raskaalla fyysisellä työllä. Linkolalla oli myös yliampuvia ajatuksia, joihin en yhdy. Minulla on myös hänen Riitta Kylänpään kirjoittama elämänkerta.
Yllä olevat karhukuvat ovat isännän riistakameralle taltioituneet vuonna 2008. Oikea päivämäärä on joskus toukokuussa, kelloaika ilmeisesti täsmää. Nalle oli käynyt haaskalla useampana päivänä ja repinyt alas viisi telkänpönttöä, joissa olevat munat kelpasivat sille ravinnoksi. Kuvissa ja alla olevalla videolla se nautiskelee hirvenhaaskalla.
Vanha Hollies -yhtyeen hittikappale vuodelta 1969 on yksi maailman parhaista sanoituksista ja sopii niin hyvin aikaan, jota nyt elämme.
Laulun nimi liittyy vuonna 1917 katolilaispappi Edward Flanaganin Omahaan Nebraskaan perustamaan Boys Town -nimiseen kommuuniin, josta saivat tulla hakemaan apua kodittomat tai muuten ongelmista kärsivät pojat. Vuonna 1941 Flanagan luki The Messenger -nimistä lehteä ja näki sattumalta kuvan, jossa poika kantoi selässään itseään nuorempaa poikaa. Kuvan alla oli kuvateksti ”He ain't heavy Mr., he's my brother”. Flanagan otti fraasin käyttöön ja siitä Boys Townin motto. Hän myös teetti kuvasta patsaan johon lause oli kaiverrettu ja siitä tuli kommuunin tunnuskuva.
Torstaina oli pitkästä aikaa hieno ulkoilukeli ja kävelin sauvat apuna pienen matkan jäällä. Ei ollut nastakenkiä, joten meno oli huteraa ja kunhan nyt köpöttelin ja nautin auringonpaisteesta pikkupakkasessa, tais olla -6 astetta. Hankikin kantoi ja osan lenkistä pääsin pellon poikki. Tulin pihaan niin iloisella mielellä ja rentoutuneena. Ajattelin samaan syssyyn käydä lähikaupalla ja hyppäsin 'karvanoppaani', starttasin ja kuului vouvou - siihenpä ajo tyssäsi. Poika sattui olemaan pihassa ja ehdotti taas, että hän lataa pikalaturilla virtaa (tehnyt sen jo pari kertaa). Minä siihen, että nyt loppui tää pelleily ja otin yhteyttä lähimpään huoltoon (lähes 100 km:n päässä), mistä auto on myös ostettu vajaa kaksi vuotta sitten. No eihän huoltoaikaa saanut enää samalle päivälle, koska oli jo iltapäivä. Ja mitenkäs ajan, kun ei käynnistykään? Huollossa käskettiin soittamaan Ajoturvaan ja niinhän minä tein. Aijaij, kun mun noppa köytettiin etukäpälistään kiinni niin en yhtään tykännyt eikä noppani :). Kun siis en ole autoihminen en tietenkään noteerannut, kun eka huollossa sanottiin, että näissä merkeissä on ilmennyt joitakin akkuvikoja. Sanomatta jätettiin, että akku voi tyhjentyä noin vain vuorokaudessa. Minä muistaakseni sanoin silloin, että miksi sitä akkua ei voi nyt jo vaihtaa. Vastaus oli, että ei maahantuoja sitä hyväksyisi. Vai onko kyseessä joku isompikin vika, jota ostaja ei voi tietää!? Huollosta sitten soiteltiin, että heti maanantaina katsotaan ja korjataan. Ystävällisesti tietenkin, kun tietävät, että asiakas saa pian viestin, että annapa palautetta viime käynnistäsi korjaamolla ja millaista oli Ajoturvan toiminta. Minäkin olin lenkin jälkeen niin rentoa tyttöä, että asiallisesti ja savolaisella huumorilla juttelin, että ei tässä mittään hättee, asioilla on tapana järjestyä. Ihmettelin vaan, että miten uuden auton akku on sökö ja vertasin tietysti entisiin saman merkin autoihin, joita meillä on ollut kolme ennen tätä. Ei niissä akut tyhjentyneet, vaikka ajoa toisella autolla tuli vähemmän, kun minulla oli lyhyt työmatka. Jotain mun korvaan jäi kaihertamaan huollon sanonta 'peltoautosta'! No annoin sen mennä ohitte. Peltoauto toimi kyllä viime kesänä kuin rasvattu ja hyrähti uskollisesti käyntiin joka aamu. Tykkäsi kai, kun sitä käytettiin enemmän. Merkkiuskollisena olen pysynyt ja en halua ISOA autoa, kun auto ei ole meille statussymboli vaan kulkuväline, jolla pääsen liikkumaan täällä maaseudulla. Halusin myös tämmöisen city-maasturin, koska autossa on korkeampi maavara. Auton ulkonäkö on myös sivuseikka, luotettavuus on tärkeintä. Ja minä kun jo niin ehdin tykästyä mun noppaan. Osaan jo käyttää tärkeimpiä hallintalaitteita aika sujuvasti, vaikka en ole lukenut käyttöohjekirjaa. Nyyh, ihan itkettää, kun noppa ei ole viikonloppuna omassa tallissaan. Toivokaa tekin, että se pääsee ehjänä kotiin. Hyvää viikonloppua lukijoilleni! Ps. Pitäisikö jo vaihtaa mopoautoon tai pelkkään mopoon?
Alla oleva musa on savolaisen huumoribändin Halavatun Pappojen solisti Pete Kauppisen muistolle. Menehtyi syöpään 25.01.2020 vain 54-vuotiaana. Mopollakin voip piästä kaavas...
"Aidot kohtaamiset ovatkin yllättäen paljon arvokkaammalta tuntuvia kuin hieno somepäivitys hetkestä", toteaa Satu Kapanen päivän maakuntalehdessä. Hän jatkaa kuinka aikaa vapautuu perheen yhdessäololle, kirjojen lukemiseen ja yhteiseen juoksuharrastukseen. Kapaset ovat poistaneet mm. Insta-tilinsä.
Työelämässä olevilla on ongelmana multitaskaus, joka tarkoittaa päivän mittaan tapahtuvia jatkuvia keskeytyksiä työssä. Meneillään voi olla useita projekteja samaan aikaan, palavereja ja nuorempien työntekijöiden opastusta. Kollegat ja esimiehet ravaavat juttusilla useita kertoja päivässä. Monilla työtilana voi olla avokonttori, jossa keskittyminen entisestään kärsii. Jos tekee kokonaistyöaikaa, pitää olla tavoitettavissa usein iltaisinkin ja viikonloppuisin. Kannettava tietokone viedään kotiin ja töitä jatketaan ehkä rauhallisemmassa ympäristössä ellei ole pieniä lapsia. Etätöitä tehdään niin kotona kuin lomalla kesämökillä. Multitaskauksen on todettu laskevan työtehoa, aiheuttavan stressiä ja uupumista. Aivot kuormittuvat liikaa, koska työ on pirstaleista ja keskittyminen yhteen tehtävään häiriintyy jatkuvasti. Monet keski-ikäisetkin pelästyvät, että kyseessä on dementia, kun tavaroita hukkuu, avaimet häviävät ym. Tutkijat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi vahvistavat kirjassaan Aivottyössä (2019 Otava), että aivoille multitaskaus on vierasta: tietoinen tarkkaavaisuus kohdistuu yhteen asiaan kerrallaan. Etenkin avokonttoreissa suosittu keskeyttämisen kulttuuri ruokkii keskittymishäiriöitä.
Entäpä koulujen nykyiset puuhaluokat, joissa toiset oppilaista yrittävät keskittyä tietokoneisiin ja samalla toiset hälisevät muuten vain tai tekevät ryhmätöitä. Miten rauhallisempaan kotiympäristöön tottunut lapsi selviää nyky koulussa?
Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin tuhoaa keskittymiskyvyn
Monen asian tekeminen yhtä aikaa tai limittäin rasittaa aivoja ja aiheuttaa levottomuutta. Esimerkiksi sähköpostien käsittely kokouksissa vie aivojen etulohkon ylikierroksille. Tarkkaavaisuuteen ja kontrolliin keskittyvät aivoalueet ovat kuin tulessa. Pitkittyessään tällainen stressitila vaikuttaa aivoihin. Vaaroja havaitseva aivojen mantelitumake alkaa hiljalleen kasvaa. Tämän seurauksena stressi tulee kerta toisensa jälkeen yhä helpommin. Aivojen etuotsalohko voi ohentua, jolloin se ei enää pysty hillitsemään stressiä. Keskittyminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Aivojen vaarallinen muokkautuminen tapahtuu, jos päivistä puuttuvat kokonaan levolliset ja rauhalliset hetket. (Hallamaa 2019)
Huotilainen ja Moisala (2018) puhuvat tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavasta käytösmallista (attention deficit trait, ADT), josta kärsivälle on tyypillistä itsensä keskeyttäminen. Rauhallisessakin työskentelytilassa oireesta kärsivän mieleen tulvii muita meneillään olevaan tehtävään liittymättömiä asioita, jotka keskeyttävät työskentelyn. Elimistö on varuillaan ja ikään kuin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Muutaman päivän sähellys ja asioista toiseen hyppiminen väsyttää mutta ei vielä johda ADT:n kouriin, mutta muutaman viikon kiireisen säheltämisen jälkeen jokainen voi huomata itsessään ADT:n oireita. (https://talk.turkuamk.fi/puheenvuoroja/keskittymiskyky)
Kylläpä saan olla ikionnellinen, että oma työura on takanapäin. Minulla oli aina oma huone. Jossakin vaiheessa hoidin kahdenkin toimialan töitä mutta en koskaan kokenut, että keskittyminen olisi häiriintynyt. Sähköpostejahan ei siihen aikaan edes ollut vaan kaikki yhteydenpito käytiin joko puhelimitse tai kirjeitse. Ja tietenkin kasvokkain asiakkaiden kanssa.
Nykyinen uutistulva myös turruttaa. Miten löydät sieltä sen olennaisen, kun monet eri kanavat kertovat samoista uutisista ja turhista julkkiksista :). Olen jo yrittänyt hypätä yli rikokset ja oikeudenkäynnit ja julkkisjuorut. En sitten millään ymmärrä, miten joku rallikuskin tyttöystävä (nykyisin kai entinen) oli kuukausikaupalla otsikoissa. Englannin hovin ongelmia on jauhettu kyllästymiseen asti. Maakuntalehden tilaajatkin toivovat tavallisten ihmisten henkilöhaastatteluja.
Olen nauttinut tammikuusta ja helmikuun alusta, kun vähensin taas somen käytön minimiin samoin kuin turhan uutistulvan seuraamisen. Aloitin lukemaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa ja jäin siihen totaalisesti koukkuun. Luin ensin Ritva Ylösen: Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä. Teoksen pohjana on Ylösen väitöskirja: Tervaksinen toteemi - Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Väitöskirjansa Ylönen teki selvitäkseen kahden lapsensa, lapsenlapsen ja vävyn tapaturmaisista kuolemista. Pohjattoman syvästä surusta hän selvisi vertaistuella ja tekemällä eläkkeelle jäätyään väitöskirjan Päätalosta. Ylösen mukaan kriitikot arvostelivat kirjojen esteettisyyttä, romaanin muotoa, rakennetta ja tyyliä. Kirjailijaa vaadittiin uusiutumaan, lopettamaan junnaamisen ja pikkutarkan kerronnan. Ylönen arvelee, että jos Päätalo olisi kuunnellut kriitikoita, lukijat olisivat kaikonneet. Päätalo edustaa muuttumattomuuden voimaa. Jääräpäisyydellään hän selätti kriitikot. Päätalo ei kokenut olevansa taidekirjailija vaan tekee mitä osaa, kirjoittaa tosiasioita ja kuvaa ne omalla tavallaan. Tämä myös miellytti lukijoita.
Ensimmäinen käänne Päätalon julkisessa arvostamisessa tapahtui, kun presidentti Kekkonen myönsi kirjailijalle professorin arvon vuonna 1978. Päätalolle alkoi sataa 1980-luvulla huomionosoituksia ja median suitsutusta. Iijoki-sarja nousi myyntitilaston kärkeen vuosi vuoden jälkeen.
Selasin myös Sari Keskimaan väitöskirjaa 2018: Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämänkertana. Aion lukea myös Karoliina Timosen: Kirjeitä Iijoella - Kalle Päätalon elämän naiset (Gummerus 2019) ja Antti Heikkisen: Kallio-poika -Peilikuvassa Kalle Päätalo.
Sarjan kirjoja on kaikkiaan 26 kpl ja jokainen kirja noin 640 sivua. Iijoki-sarja on lajissaan kai maailman pisin omaelämänkerta. Samalla hän kuvaa yhden miehen näkökulmasta itsenäisen Suomen historiaa, tavallisen maaseutuyhteisön elämää - tukinuittoa ja asumista savottakämpissä, köyhyyttä ja kurjuutta, kansanomaista lääkintää kuten kuppausta, erilaisia kalan- ja metsänriistanpyyntitapoja ja paljon muuta. Murre on hersyvän rikasta. Ei ihme, että tykkään Kallen kielestä, koska siinä on paljon savolaisvaikutteita. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet lasketaan kuuluvaksi länsimurteisiin vaikka niissä on paljon itämurteiden piirteitä, etenkin savolaismurteista tulleita. Näinpä keski- ja pohjoispohjalaiset murteet luetaankin sekamurteisiin. Ne ovat epäyhtenäisiä, koska ne ovat kehittyneet sekä läntisistä lounais- ja hämäläismurteista että itäisistä savolaismurteista. Esimerkiksi Haapaveden, Kärsämäen, Nivalan ja Pyhäjärven sekä Koillismaan murteissa savolaisvaikutteet ovat voimakkaat, mikä ilmenee selvimmin sanoista kuten mehtä tai kahto, joissa ts korvataan ht:lla.
Hankin kaikki osat itselleni antikvariaatista (Finlandia Kirja). Koillismaa -sarjan luen seuraavaksi. Ei ole ollenkaan yllätys, että Kalle Päätalo kuuluu Suomen luetuimpiin kirjailijoihin. Kirjoja julkaistu yli 3,5 milj.kpl. Aikoinaan kriitikot suhtautuivat nuivasti mutta kansa luki ja piti. Kalle ponnisti kirjailijaksi ja Tampereen veroäyrikuninkaaksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Alku oli vaikeaa ja elämässä oli paljon vastoinkäymisiä, joista hän kirjoissaan kertoo.
Kiitos Kalle sinne pilven päälle! Sait taas uuden fanin. Olen nauranut, olen itkenyt kirjojesi äärellä. Minulla on menossa nyt Nuorikkoa näyttämässä kirja. Anteeksi, jos hyppäsin sotavuodet yli mutta luen ne kyllä. Kirjanmerkkinä minulla on sinun sanasi: "Vaikka elämä jakaakin antejaan kitsaasti, heltyy se sentään lujan uskon ja peräänantamattoman sitkeyden edessä!" Tulen käymään kesällä Taivalkoskella Kallioniemessä. Frank Sinatran My way (suom. Minun tieni) Eino Grönin laulamana sopii niin hyvin kuvaamaan Kalle Päätalon elämää...ja jokainen voi lukea sen, mä teinkö oikein.
Lisäyksenä vielä Veikko Polameren runo. Kalle Päätalolle, Ritva Ylöselle ja itselleni - raskaiden elämänkokemusten sankareille!
Klassiseen tapaan Elämä, hän on kuin tosi rakastettu, johtaa hetki hetkeltä pois lähettyviltään, ei jätä sinua, mutta ei hän rakasta sinua, hän on kiinnostunut sinusta, sinä ylistät häntä, saat pettyä, alat sättiä, vihastut, vannot, ja hän näyttää surulliselta, sinä kiiruhdat sovittelemaan, podet hetken riemua, ja yhtenä päivänä hän on pettänyt sinut täydelleen, sinä masennut, mutta hän on jälleen vierelläsi, elämä, elämäntoveri, väkevä voimallinen, ja sinä jatkat toivuttuasi "niin kuin haaksirikon jälkeen eloon jäänyt merikarhu", yhä viisaampana, alat tuntea hänet, sinä hymyilet väsymyksestä ja onnesta, keskipäivän taivaan syvetessä sinä katsot äkkiä taaksesi, hän on poissa.
Hyvää talven jatkoa lukijoilleni. Toivottaa: Beate panoraamakuvassa, joka jännästi teki tiehen mutkan, jota oikeasti ei ole. Ikäihmisten hyötyliikuntaa potkurilenkillä maaseudun rauhassa.
Tänä itsenäisyyspäivän aamuna vein sanomalehtinipun roskiin. Parin viikon lehdet, joissa pääuutisina postilaisten lakko ja sitä seurannut lumipalloefekti, joka päätyi ensin kunta- ja omistajaohjausministerin eroon ja pian myös pääministeri sai lähteä. Iltapäivälehtien lööpit ovat seuranneet tunti tunnilta tätä jännitysnäytelmää. Toimittaja- ja kuvaajaraukat odottelevat tuntikausia kokoushuoneiden suljettujen ovien takana saadakseen lopulta ympäripyöreitä vastauksia, joista politiikan toimittajat tekevät omat tulkintansa. Sama rumba jatkunee jouluun saakka. Paljon koukeroista kielenkäyttöä, kun poliitikko ei itsekään ole perillä asioista ja sopertelee mitä sattuu ja toistaa samaa liturgiaa. Joskus ajattelen kauhulla, että nämäkö kansan valitsemat edustajat tekevät kauaskantoisia päätöksiä, joita taas seuraava komppania käy korjaamaan ja syyttelemään edeltäjiään. Ei ihme, että kansa napisee ja äänestysprosentit tippuvat. Miksi kohtuullinen tulotaso ei enää riitä vaan ahneus kasvaa? Luin jostakin, että on olemassa rikkaita, jotka eivät oikeastaan käytä rahojaan kuluttamiseen. Kuitenkin raha on heille tärkeä vallan ja aseman symboli.
Mutta tänään juhlimme Suomen itsenäisyyttä ja kaikki kunnia sotaveteraanien vähenevälle joukolle. Perinteinen suomalainen itsenäisyyspäivä on linnan juhlat, Heikki Hurstin juhla köyhille, sotilasparaati ja vapaapäivä töistä. Hyvää Itsenäisyyspäivää lukijoilleni!
"Nuorena elämää kannattaa viha ja rakkaus pilvenkaltaiset päivät joita valoisa köyhyys vartioi; kuinka ne virtaavat nopeasti, kuinka sinä koko ajan olet niissä mukana! Talvien myötä maisema hidastuu, sumu kehystää kirkkaat muistot joihin käsi turhaan haparoi. Nyt tarvitset elääksesi muutakin kuin käärmemäntyjen satavuotiset kaarnat, lapsuuden mansikkakallion kulottuvan heinän: pienet tunteet, pienen vihan, rakkauden, turvallisen toivon lyhdyn, ulapan jossa unen merikorttia seuraten aina saavut satamaan kareihin murskautumatta! Sen on painanut kasvoillesi vuosien kehä, väistämätön kuin yhä syvenevät viivasi, ihminen." - Hannu Mäkelä: Ikään kuin ihminen 1980 -
Heinä on haudannut mansikkamäen, Nään vielä hänen juoksevan Kädessään leija ja kerä Tuulien perään.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet, Hiljentyneet on talojen äänet. Missä paljain jaloin juoksee hän nyt, Kun kylään tyhjentyvään mä takaisin löydä en?
Nyt, kun on täynnä jo huolia syli, Päästävä yli. Tahtoisin takaisin mansikkamäet, Leijan ja hänet.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet, Hiljentyneet on talojen äänet. Missä paljain jaloin juoksee hän nyt, Kun kylään tyhjeentyvän en takaisin löydä Tähti ei johtanut pihakoivun luo.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet, Hiljentyneet on talojen äänet. Missä paljain jaloin juoksee hän nyt, Kun kylään tyhjeentyvän en takaisin löydä Tähti ei johtanut pihakoivun luo.
