Joulumietteitä sadan vuoden takaa suhteutettuna nykyaikaan

JOULUMIETTEITÄ
 Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin.
Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat
leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan,
valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot
suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät
sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset
iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on
pieninkin lahja riittävä ilon aihe.

Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja – unohtaneet.
 Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään
unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on
seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä
hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla
kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä
pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän
puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan
täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää
routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi
hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?» – »Minä tein sen lasten
vuoksi», vastaa joulukuusi.
 Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä,
että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on
aina ollut.

 Jouluna Honkapirtissä v. 1985

 Joulun viettoa Heselän torpassa 1954. Isä ja äiti istumassa vasemmalla nuorena avioparina. Isän äiti Anni istumassa neljäs vasemmalta ja hänen äitinsä Helena mummo edessä penkillä.

Jouluna Honkapirtissä v. 1983

Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä
juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua.
Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin
muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita
monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat
piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista
perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme.
Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.
 
Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se
vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat
vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena
päivänä ovat enemmän kuin muina.
 
Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät
edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset,
että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien
juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme
sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana,
tuolla puolen pyryjen ja pakkasten.
Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy joka hetki jotakin lisätä. Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille ja peittänyt loimella tämän parhaimpaansa ja emäntä on kantanut  nahkaiset ja turkit tupaan lämpiämään - sillä aamuyöstä varhain on määrä joulukirkkoon lähteä.
                                      - Juhani Aho: Lastuja 1921 - Kirjailija Juhani Ahon lukutuokio. Solbackan mökillä Vähä-Laukkoskella jouluna 1920. 
*********************************************************************
Mitäpä löysin tuosta vanhasta tekstistä, joka sopii nykyaikaan? Lapsia varten joulua on valmisteltu ja yritetty unohtaa huolet ja murheet, kun joulun pitäisi olla valon, rakkauden ja hyvän mielen juhla. Entisaikaan ihmiset söivät jouluna vuoden parhaimmat ateriat ja ruokaa oli yllin kyllin toisin kuin muina vuodenaikoina. Ruuanlaitto piti emännät kiireisinä (tuohon aikaan oli tosin piikojakin) ja kun miesväki köllähti pirtin penkille ruokaperäisille, kiirehti naisväki jo navettaan. Sata vuotta sitten on ryypiskelty sahtia ja ollut luvallista olla pienessä pöhnässä. Nykyään moni odottaa raitista joulua. Minun lapsuudessani annettiin vaatelahjoja ja seurapelejä, joita sai oma poikakin. Joukolla pelasimme innostavaa Monopoli peliä tai Afrikan tähteä.

"Joulua ei voi ahtaa yhteen muottiin eikä ottaa irralleen elämästä. Vaikka ilon täyttämä joulu on monen toive, vie armollisuus syvemmälle joulun sanomaan.
Joulu saapuu aina kulloisenkin elämän kehyksiin. Yhtenä vuonna ilolle jaksaa virittyä, mutta toisena on uskallettava antautua armollisuudelle: sille, että joulu on tämänhetkisen elämäni ja vointini näköinen.

Ja silti se on ihan oikea joulu". Näin kirjoittaa Maaret Kallion HS:n kolumnissa 21.12.2016. Tähän on helppo yhtyä ja toivottaa teille jokaiselle Rauhaisaa Joulun aikaa!

Nämä meidän perheen vanhat joulukuvat ovat vuodelta 1990. Me saimme silloin viettää joulua komeassa Korholan pirtissä. Haaveilimme jopa talovanhuksen lunastamisesta mutta haaveeksi se jäi.

Jouluna luen ainakin nämä.

Historiamuisteloita ja kesäkuvia

Kesällä vierailimme syntymäkaupungissani Iisalmessa mm. Juhani Ahon museossa. Olenhan toki tiennyt, että Aho (Johannes Brofeldt) myös syntyi Pohjois-Savossa Lapinlahdella Väärnin pappilassa 11.9.1861 ja asui nuoruusvuotensa Savossa Mansikkaniemellä 1865-1876. Ahon isä Theodor Brofeldt, joka tunnettiin Iisalmessa "Ukko Brofeldtinä", toimi Iisalmen seurakunnan pappina 55 vuotta. Brofeldit olivat savolaistunutta herännäis- ja sivistyssukua. Suvun juuret ovat Ruotsissa Itä-Göötanmaalla.
Theodor ja Emelie Brofeldt saivat 10 lasta.
Väärnin pappilassa syntyivät: Johannes (Juhani Aho), 11.9.1861 – 8.8.1921 Lyydi, 1862 – 1949, ”pappilan mamselli” Pekka, 1864 – 1945, toimittaja, kirjailija, saarnaaja
Mansikkaniemen pappilassa syntyivät: Kalle, 1865 – 1936, opettaja, johtaja, toimittaja, valtiopäivämies Theodor, 1867 – 1946, henkikirjuri, lääninrahastonhoitaja Elli Hirvensalo, 1870 – 1952, seminaarinopettaja Miili, 1872 – 1882 Joel, 1874 – 1896
Kyrönniemen pappilassa syntyivät: Hanna, 1876 – 1891 Alma Lescelius, 1879 – 1970, opettaja, puutarhuri, ruustinna.

Olin lukenut mm. Rautatien, Papin rouvan ja Papin tytär romaanit ja nähnyt Juhan elokuvana ja Rautatien televisioteatterin esityksenä. Lastuista muistan Siihen aikaan kun isä lampun osti (...ja äiti sen särki; oma lisäys), mutta aika vähän tiesin ensimmäisen ammattikirjailijamme koko tuotannosta. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja ja lyhyitä kertomuksia, joita on julkaistu erillisinä kirjoina ja kokoelmateoksina Wikipedian mukaan 62 kpl. Tarja Lappalaisen Salonkielämää – rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa, Martti Turtolan ja Tarja Lappalaisen: Myrskyisästä myllerryksestä seesteiseen suvantoon sekä Panu Rajalan: Naisten mies ja aatteiden kirjat latasin e-kirjoina.

Olen kuunnellut Ylen Elävän arkiston sivuilta Sakari Brofeldtin muistoja sedästään Juhani Ahosta ja sisar Alma Leseliuksen muistoja veljestään.  Yle Areenasta katsoin 8-osaisen tv-draaman vuodelta 2003 Ahon rakkaudesta Soldanin sisaruksiin Tillyyn ja Vennyyn, josta tulee Ahon puoliso mutta rakkaus sisar Tillyyn ei sammu vaan jatkuu kuolemaan saakka. Ahoa näyttelee Ville Virtanen ja Vennyä Sara Paavolainen. Katsottavissa 11.10.2019 saakka. Valitettavasti en ole vielä päässyt käymään Juhani Ahon kotimuseossa  Järvenpäässä. Tuusulanjärven taitelijayhteisön elämää valottaa Riitta Konttinen teoksessaan Onnellista asua maalla, jonka olen lukenut ja ostanut omaan kirjastooni.

Vennyhän oli taidemaalari ja Ylen sivuilta löysin Elävässä arkistossa julkaistun ohjelman, jossa pohjana on Vennyn maalaus Ateria savolaisessa talonpoikaistalossa. Maalauksen pikku Anni kertoo Leena Tuiskun 7.8.1959 tekemässä haastattelussa muistojaan taulun maalaamisesta kodissaan Vieremällä. En saanut linkkiä ladattua mutta ohjelma löytyy Venny-Soldan Brofeldtin Ateria savolaisessa talonpoikaistalossa.
Linkki
Siispä jatkan tutustumistani kansalliskirjailijamme tuotantoon. Hänen luontokuvauksensa on niin sykähdyttävän eläviä, teksti soljuvaa ja vanhahtavat sanat saavat tekstin kuin säveliin.

Alla esimerkki lastusta: Syyskuun kesä:

 

Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan jo ovella…Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.

Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni suvetar eteläisille ilmoilleen.

Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla, korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.

Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei henno ystävistään erota…

Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!

Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut. Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.

Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää, niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan; – vaan samalla se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan aavistelevaa kaihoa.

Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä. Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa. Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin, petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat, kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.

Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.

Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri, astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.

Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:

Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis, jääös tänne tuonnemmaksi, talven pitkäksi pysähy, tääll' on paras ollaksesi, armas aikaellaksesi suuren Suomen sulona, kaiken maani mairehena. Täällä sua tarvitahan, kaihoisimmin kaivatahan, suurimmasta suositahan, lämpimimmin lemmitähän. – Viivy, viimeinen iloni, kestäös, kesäni kaunis!

 

Syyskuun öinen kuutamo.

Autoja, romppeita, Juhani Ahon museo ja sotamuistoja

Katsellaan nyt ensiksi näitä vanhoja autoja, joita oli noin 70 kpl kerääntynyt Iisalmen Koljonvirralle Terva-ajoihin rompepäivien yhteyteen lauantaina 10.8.
Vanhoissa autoissa on vaan sitä jotakin: nostalgiaa, muotoilun eleganssia ja dynaamista voimaa ainakin ulkoapäin katsottuna. Etsimällä etsin virtaviivaista Wartburg De Luxe merkkiä, koska se oli meidän perheen ensimmäinen oma auto, vuosi oli ehkä 1962 tai -63, kun se hankittiin. Kaksitahtisena se kärytti, prätkätti tyhjäkäynnillä ja öljy-bensiiniseoksen kanssa oli omat ongelmansa. Autossa oli myös suppea kierroslukualue, ohjaus oli melko raskas eikä lämmitys ollut kovinkaan tehokas. Autosta ei ole jäänyt kotialbumiin yhtään kuvaa mutta se oli kaksivärinen kuten kuvan auto. Lapselle on jäänyt mieleen, miten auto piti todella kovaa ääntä pihassa käynnistettäessä varsinkin pakkasella. Warre oli edullinen itäauto kuten myös Trabant, Moskvist, Polski-Fiat, Popeda ja Volga. Museoajoneuvoharrastus on yhä kasvanut Suomessa. Rekisterissä on liki 50.000 autoa. Joukkoon mahtuu niin autoja, moottoripyöriä, mopoja kuin moottorikelkkojakin. Museorekisteriin hyväksytään vähintään 30 vuoden ikäiset, rakenteeltaan ja ulkoasultaan alkuperäisinä säilytetyt tai sellaisiksi entisöidyt ajoneuvot.

 

 Tyylikästä muotoilua ja ajan patinaa on hellyttävässä lasten autossakin

Koljonvirran maiseman näkymättömät kerrostumat heräävät eloon Taisteluiden ja Tarinoiden Koljonvirralla. Miljöö, muistomerkit ja muinaisjäänteet, jotka ovat painaneet jälkensä maisemaan, kertovat alueen värikkäästä historiasta. Parhaiten Koljonvirta tunnetaan kuuluisasta taistelusta 27.10.1808, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välisessä Suomen sodassa. Nykypäivänä Koljonvirta on kulttuurihistoriallisesti merkittävä alue, josta löytyy myös Suomen kansalliskirjailija Juhani Ahon museo. Kesällä alueen vierailijoita viihdyttävät monet eri tapahtumat ja Mansikkaniemen kesäteatterin näytökset.

Tyylikkäät opastetaulut kertovat nykypäivän kulkijalle alueen verisestä historiasta. Alla kuvia museosta ja historiapolun varrelta.
       Sandels, hän Partalass' istuvi vaan

suurustaan huoleti syö.

"Nyt käydään Virralla taistelemaan,

heti kello kun yksi lyö. -

Olen tänne teitä ma käskettänyt. -

Hyvä pastori, lohtapa nyt!"

 

Mihail Dolgoruki syntyi Pietarissa vuonna 1780. Hän kuului Moskovan perustajasukuun ja keisarin läheisiin ystäviin. Dolgoruki oli sotinut useilla Euroopan sotarintamilla ennen Suomen sotaa. Hän oli mukana myös Aleksanteri I ja Napoleonin kohtaamisessa Tilsitissä 1807. Napoleonia vihaava Dolgoruki joutui väistymään keisarin viereltä, ja vuonna 1808 hänet lähetettiin "periferiaan" Karjalan eli Sortavalan osaston päälliköksi.

Dolgorukia pidettiin taitavana ja rohkeana sotilaana. Muutoin hänet on kuvattu itsevarmaksi ja komeaksi herrasmieheksi, joka sodankin keskellä piti kiinni sivistyneistä tavoista. Toisin väittää kuitenkin tarina, jota on kerrottu Iisalmen seudulla: "Tietäjänainen ennusti ruhtinas Dolgorukille kädestä, ja kertoi, että ruhtinas kaatuu seuraavassa taistelussa. Tuolloin ruhtinas käski naista ennustamaan, millainen varsa eräälle ruhtinaan tammoista tulisi. Nainen vastasi: valkoinen. Dolgoruki käski teurastaa hevosen, ja löysi valkoisen varsan. Tästä vimmastuneena ruhtinas käski puhkaista tietäjänaisen silmät." Kansantarinat ovat usein liioiteltuja, eikä niitä voida pitää ehdottoman totuudenmukaisina, mutta jokin ne kertovat omasta ajastaan.

Ruhtinas Dolgoruki sai surmansa Koljonvirralla 27.10.1808 ratsastaessaan keskellä taistelua. Hänen ruumiinsa palsamoitiin Iisalmessa, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Pietariin ja haudattiin Nevskin luostariin. Dolgorukin kuolemaan liittyy erilaisia uskomuksia. Kansantarinan mukaan Dolgoruki kääntyi taistelussa ratkaisevalla hetkellä kohti tieltä lähestyvää sotakuriiria, toivoen kuriirilla olevan vastaus kosintakirjeeseen mukanaan, ja tuolloin vinhasti pyörivä vitjakuula surmasi ruhtinaan. Dolgorukin valkoinen ratsu laukkasi satula tyhjänä vieden suruviestiä pappilaan. Toisen tarinan mukaan vitjakuula olisi katkaissut Dolgorukin kahtia, ja valkoinen hevonen olisi vauhkoontuneena paennut toinen puolikas ruhtinasta mukanaan. (Koljonvirta.fi/tarinat)