Eilisen pyhäinpäivän runokortteja

 

 

Savon Sanomien 5.11.2016 Nimellä -palstalla toimituspäällikkö Riitta Raatikainen kirjoittaa koskettavasti kuolemasta - aihe, josta meidän on edelleenkin niin vaikea puhua.
"Kun ihmisen henki jättää ruumiin, ero on kertakaikkinen ja pysyvä. Jokainen, joka on katsonut kuollutta kasvoihin, tietää, mistä on kysymys.
Kuollut ei näytä siltä kuin hän nukkuisi. Kuollut näyttää autiotalolta, tyhjältä kuin pois lehahtaneen perhosen kotelo.
Se, joka tässä eli, on mennyt. Hänen olemuksensa on tuttu, mutta samalla etäinen.
Kun kuolema tulee iholle, elämä muuttuu. Katsoessaan kuollutta näkee itsensä toisin.

Ensimmäinen suruviestin jälkeinen päivä osoittaa vääjäämättömästi, miten kellot tikittävät aikaa vain suruttomille.
Silmänräpäykset venyvät ikuisuuksiksi. Ne johdattavat outoon, puoliksi minuuden ulkopuoliseen todellisuuteen, jossa maailma näyttäytyy unen kaltaisten verhojen läpi.

Tulevaisuus katoaa, yksinäinen tietoisuus loittonee ulkopuolisista. Eletty elämä levittäytyy silmien eteen kuin valtava kuvakudos. Kaikki menneet ja nykyiset tapahtumat ovat siinä yhtä aikaa läsnä.
Peloista suurin on se, ettei mitään tarkoitusta olisikaan, eikä sielun kuolemattomuutta. Kuolema kysyy, olemmeko pelkkää ainetta. Jos olemme, mitä mieltä on missään, kenelläkään?"¨
***************************************
Pyhäinpäivän jälkeinen sunnuntaiaamu valkeni -10 C asteen pakkassäässä. Veimme eilen rakkaamme haudalle kynttilät ja samoin omassa pihassa sytytimme kynttilän tienvarren lyhtyyn. Mietin Raatikaisen kirjoitusta ja en voi muuta kuin yhtyä siihen. Mieheni ruumista emme voineet katsoa tai meidän ei annettu katsoa. Olen kyllä katsonut isääni, mummoani, anoppiani ja serkkuni vain 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa menehtynyttä poikaa arkussa. Kaikkia yhdistää sama kokemus. He eivät ole läsnä ruumiissaan vaan jossakin muualla. Minulle kuolema ei ole enää pelottava kokemus.
 

Käyn muistoineen menneeseen, sydänkesällä, sadepäivänä

03.06.1979 - vaaleanpunainen ja vaaleansininen olivat elämämme värit silloin. "Muistosi on mulle kallis,

muuta kun jäljell' ei oo.

Aina on mielessä mulla

aika tuo onnellinen..."

11.11.2006 - Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin voin laittaa kuvan tänne rakkaani hautajaisista. Äiti ja poika laskemassa kukkalaitetta, jollaisen halusin hänen arkulleen laskea. Siunaustilaisuudessa halusin kuulla tämän laulun. Sanat ovat kauniit, huokuvat positiivisuutta ja iloa. Sellainen hän oli.

 Lisään loppuun vielä Hannu Mäkelän tekstiä hänen kotisivultaan http://hannumakela.com/webpage/id/7.html 
"Kun jotain vaikka kuinka ohimennen saa,
pelkää heti, että sen myös pian kadottaa.
Niin elämme me lähes varkain,
kuin turhan totemeina täällä.
Ja kaiken tämän katoavan kauneuden päällä
on aina taivas, avaruus ja tähdet sen -
niin ihmeellinen, hauras, ikuinen."
                                                            - Beate -

Oman elämänhallintakeinot - aggression hyötykäyttö ja surutyö

OMAN ELÄMÄNHALLINTAKEINOT - AGGRESSION  HYÖTYKÄYTTÖ JA SURUTYÖ

Oman elämänhallintakeinot juontavat juurensa jo lapsuudesta. Suuri osuus on perimällä ja myöhemmin ympäristöllä - koulu, työelämä, mediat, yhteiskunnan instituutiot jne. Joissakin yhteiskunnissa uskonnon lait ohjaavat ihmistä enemmän kuin maalliset lait. Ihmisen omat valinnat voivat olla tällöin hyvin rajoitettuja.

Aggressio on sanana värittynyt arkipuheessa usein negatiiviseksi. Se mielletään helposti hyökkäävyydeksi ja vihamieliseksi reaktioksi, vaikka se tarkoittaa myös määrätietoisuutta toisten ja itsensä puolustamisessa ja oman tilansa ottamista. Väkivalta ja aggressio siis eivät ole sama asia.

Kuva: Pinterest

Keskeinen tekijä elämänhallinnassa on oma mielemme, psyyke tai minuus, miten vain. Uhkaavissa tilanteissa psyykellä on monenlaisia keinoja tilanteen hallitsemiseen. Itselleni oli kotona opetettu, ole kiltti tyttö, ei saa korottaa ääntään eikä koskaan sanoa vastaan vanhemmalle ihmiselle. En vaan ollut hyvä oppimaan tätä, vaan varsinkin äidin kanssa näitä aggressio-kohtauksia tuli vähän väliä - paukottiin ovia niin, että taulut putoilivat seiniltä. Äiti oli minulle kuitenkin hyvin tärkeä ihminen ja on edelleenkin, vaikka on jo sairas ja dementoitunut pahoin. Hän piti perhettämme koossa, kun isä palaili ryyppyreissuiltaan ja piti olla hiljaa ja huomaamaton. Äiti osti minulle muodikasta vaatetta (kun muillakin oli) pienellä palkallaan ja piti minun vanhat risaiset kengät ja puserot. Äidiltä uskalsi pyytää taskurahaa, rahaa meikkeihin, elokuviin ja tanssilippuihin.

Kuvat: Pinterest

Nuoruudessa olin kiltti, toisia myötäilevä, alati hymyilevä, vaikka muut olivat kuinka epäreiluja. Vasta vanhemmalla iällä olen oppinut ottamaan oman tilani. Itsetuntoa vahvistaa, kun tuntee pystyvänsä toimimaan oman henkisen ja fyysisen reviirin vartijana. Vääräkin päätös on usein päättämättömyyttä parempi. Olosuhteet eivät muutu odottamalla vaan toimimalla. Itsetunnolle on vahingollista kaikki hallitsemattomuus; jos joutuu katselemaan omaa elämäänsä ikään kuin sivustakatsojana. Oikeanlainen aggressio on esille tulemista ja näkymättömän muuttamista näkyväksi. Väärä aggressio pitää epäkohdat piilossa. Itsetunto myös vahvistuu sisukkaan toiminnan myötä. Selittelijät ja tekijät ovat erikseen. Selittelijän tunnuslause on..."silloin meinasin puhua suuni puhtaaksi." On mukava muistella, kun sai sanottua selkeästi ja napakasti oman mielipiteensä silläkin uhalla, että toinen suuttuu vaikka niin totaalisesti, ettei koskaan halua olla kanssani missään tekemisissä. Tällaista käytöstä ei tarvitse pyydellä anteeksi jälkeenpäin. Tai uskaltaa ottaa lopputilin ahdistavasta työpaikasta, vaikka uutta työtä ei ole tiedossa ja velat painavat niskassa.

Työpaikalla ja sosiaalisissa tilanteissa pyrimme näyttämään itsestämme hyvät ja vahvat puolemme. Heikkoudet piilotetaan lähimmäisiltä näkyvistä. Valitettavasti kadotamme samalla kosketuksen omaan itseemme ja piilotamme oman syvän minuutemme myös pois näkyviltä. Ihminen voi pitkänkin aikaa teeskennellä olevansa jotakin muuta kuin mitä todellisuudessa on, mutta ennemmin tai myöhemmin tämän roolileikin esittäminen voi käydä hyvin rasittavaksi. Jopa avioliitossa vahvempi puoliso voi viedä toisen  minuuden niin, että toisesta tulee tossukka, hänellä ei ole sananvaltaa ja hän elää puolison ehdoilla.

 

"Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan sankareita elämän
ihan jokainen..."
Omalla kohdallani myös mieheni traaginen kuolema on kasvattanut itsetuntoa - mikään ei saa minua  niin pois tolaltani, että menettäisin elämänhallinnan - näin ainakin nyt luulen. Pienet elämän vastoinkäymiset eivät järkytä enää mieltäni. Tavaroiden ja rahan haaliminen  on menettänyt merkityksensä. Päinvastoin koetan päästä eroon turhasta tavarasta. Enkä loukkaannu tai kärsi elleivät eräät vieläpä aika läheiset sukulaiset halua pitää yhteyttä. Syynä lienee, että se kiltti tyttö avasi suunsa ja sai vihat niskaansa.

Tunneruukun korkkia tiukemmalle pettymystilanteessa ruuvaava uhraa itsensä muiden edessä. Hän asettaa aina muiden hyvän oman etunsa edelle, eikä halua koskaan olla eri mieltä tai aiheuttaa pahaa mieltä toiselle vaan saada tunnustuksen maltillisena ja tunteensa alati hallitsevana ihmisenä. Valitettavasti tällainen ihminen alkaa oirehtia fyysisesti, saa vatsakipuja, päänsärkyä, sydämentykytystä, heikotusta ym. psykofyysisiä oireita.

Kuntosalit, hyvinvointi, terveys, ekologisuus ovat päivän teemoja. Ihminen haluaa hallita kulutustottumuksiaan, ulkonäköään, ravintoaan, päihteiden tai netin käyttöään. Elämäntapa- ja fitnessvalmentajat elävät kulta-aikaa ja käärivät sievoisia voittoja. Koulupohjana näillä 'poppamiehillä' voi olla lyhyet kirje- ym. kurssit. Aloittavalle elämäntapavalmentajalle suositellaan kuulemma aloitustaksaksi 90 € tuntimaksua ja kuka tahansa voi periaatteessa ryhtyä valmentajaksi, kyseessähän ei ole luvanvarainen ammatinharjoittaminen.
Omien ajatusten ja tunteiden hallinta on monelle niin tärkeää, että on häpeällistä, jos alkaa itkettämää julkisesti tai muut vähättelevät ajatuksiamme, kääntävät jopa selkänsä ja kävelevät pois paikalta samoinkuin vähättelevät ajatuksiamme. Ihminen tasapainottaa mielensä uhkaavissa tilanteissa psyykkisen itsesäätelyn avulla. Tietoiset ja järkevät hallintakeinot auttavat usein, mutta aina meillä ei ole mahdollisuutta toimia asiallisesti. Mieli turvautuu ns. psyykkisiin puolustuskeinoihin eli defensseihin. Niiden merkitys perustuu siihen, miten paljon ne vääristävät todellisuutta ja saavat meidät hankauksiin yhteiskunnan normien kanssa.
Mielenterveyden kannalta vaarallisia ovat esim. maailman kokeminen musta-valkoisena; ihmiset nähdään ainoastaan hyvinä tai pahoina tai asioiden täydellinen kieltäminen ”ei sitä koskaan ollutkaan” - tyyliin. Projektiossa negatiiviset tunteet heijastetaan muihin, etsitään syyllistä.

Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat psyykkisiä mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä samalla kun ne vähentävät ahdistusta. Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää negatiivisia epämiellyttäviä tunteita, pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista.

Defenssi on tavallaan itsepetosta, eli se aiheuttaa itselle vääristyneen kuvan todellisuudesta, vääristymisen palkkio on miellyttävämpänä koettu tunnetila. Defenssien etuna on tietoisuuden sisällön vääristymistä huolimatta se, että "tavallaan hallitsemme" tunteitamme paremmin, ja meillä on vahva suojapuskuri tunteiden heilahtelua vastaan. Tämä antaa meille mahdollisuuden toimia vapaammin sosiaalisessa ympäristössä. Meillä kaikilla on defenssejä, ja jos defenssimme toimivat huonosti, emme pärjää normaalissa kanssakäymisessä, olisimme liian haavoittuvia ja tunteemme heilahtelisivat liikaa.
Lapsena suojaudumme tunnemyrskyiltä kuvittelemalla ja toivomalla kipeitä asioita epätosiksi. Aikuisena voimme hyödyntää defenssejä esimerkiksi silloin, kun saamme huonoja uutisia. Otamme ikään kuin aikalisän kieltämällä faktat: ”Tämä ei voi olla totta! On tapahtunut jokin virhe.” Vasta kun mieli on ehtinyt valmistautua kohtaamaan kivun, se antaa realiteettien lipua tietoisuuteen siedettävän suurina annoksina.  Tämän tunnistan itsessäni aviomieheni traagisen kuoleman jälkeen, shokkivaiheessa.

Kuva:Pinterest

Reaktiovaiheessa ihminen ymmärtää, että menetys on totta. Tapahtunutta on tarve kerrata yhä uudelleen ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. Sureva saattaa pitää itsensä kiireisenä ja keskittyä käytännön asioiden hoitoon.
Suru ei välttämättä näy ulospäin. Ihminen voi kokea läheisen menetyksen valtavaksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti niin, että surutyö etenisi.
– Ihminen asettuu ikään kuin uhrin asemaan, vaikka pitäisi löytää toimijan asema. Kauhistelun sijaan asiaa tulisi käsitellä, Lönnqvist huomauttaa.
Läheisensä menettäneen tulisi saada puhua menneestä ja jättää suremalla jäähyväiset menetetylle.
Käsittelyvaiheessa sureva pohtii, mitä on menettänyt ja miksi asia tekee kipeää. Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta. Surevan tunnetilat voivat aaltoilla ja väliin voi mahtua ilon tuntemuksiakin.
Sopeutumisvaiheessa sureva hyväksyy tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. Ihminen löytää tasapainon ja pystyy suuntaamaan aikaisemmin suremiseen käyttämänsä voimavarat uudestaan ja jatkamaan elämäänsä. Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.
Oman elämän välitilinpäätös
Läheisen ihmisen menetys voi tuntua vievän pohjan koko elämältä ja suru voi kestää vuosia. Menetyksestä toipumiseen vaikuttavat ihmisen elämänkokemukset ja aikaisempi elämäntilanne. Suru auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen.
- Ihmisen vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille vaikeissa elämäntilanteissa. Menetyksen ongelma on se, että siinä usein paljastuu ihmisen keinottomuus tai sopeutumiskyky, Lönnqvist kertoo.
Elämän kriisitilanne voi paljastaa, että surijalla ei ole olemassa riittävästi voimavaroja tai tukiverkkoa.
Kun läheisen parisuhteen toinen osapuoli kuolee, toinen voi tuntea menettäneensä kumppaninsa lisäksi osan itsestään. Tällaisen tilanteen läpikäyminen on monelle vaikeaa. Pahimmassa tapauksessa ihminen huomaa, että on menettänyt ainoan tukiverkkonsa.
Suruun voi saada apua, mutta viimekädessä haaste kohdistuu kuitenkin ihmiseen itseensä ja läheisten ihmisten tukeen, joka on toipumisprosessissa hyvin tärkeää.
Surua ei voi kiirehtiä
Reaktiomalleja suruun on yhtä monta kuin on surijaakin. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvioida surun määrää tai neuvoa parasta tapaa käsitellä surua. Sureva käyttää niitä keinoja ja voimavaroja, joita hänellä on. Jokaisen tulisi saada surra omalle persoonalleen sopivalla tavalla.
– Valtaosa ihmisistä saa surun hallintaansa. Se, kuinka kauan surun työstämiseen menee aikaa, on yksilöllistä, Lönnqvist toteaa ja korostaa, että surusta toipumista on hyvin vaikea nopeuttaa.
– On tärkeää, että menetykseen on luotu realistinen suhde, jotta totuuden voi kohdata vaikka asteittainkin.
Suremalla menetyksen voi muuttaa muistoksi, osaksi menneisyyttä.

KOHTI PAREMPAA ELÄMÄNHALLINTAA

Arjenhallinnan lisäksi voit opetella tuntemaan itseäsi entistä paremmin, tunnistamaan tarpeitasi, toiveitasi ja unelmiasi sekä ilmaisemaan niitä:

• Opettele tuntemaan itsesi ja hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Kysy itseltäsi: kuka ja millainen minä olen? Millaisia ominaisuuksia, kokemuksia ja taitoja minulla on? Mitkä ovat vahvuuksiani ja heikkouksiani? Opettele hyväksymään heikkoutesi, mutta keskity vahvuuksiin ja hyviin puoliisi. Kun itsetuntemuksesi lisääntyy, parannat myös itsetuntoasi.
• Unelmoi. Kysy itseltäsi kysymyksiä: mikä on minulle tärkeää? Mitä haluan toteuttaa elämässäni? Mitä haluan saada itselleni? Anna itsellesi lupa unelmoida, äläkä väheksy mitään ajatuksiasi.
  
• Aseta itsellesi tavoitteita. Erottele mitkä asiat ovat tärkeitä nyt ja mitkä tulevaisuudessa - vaikkapa kuukauden päästä, vuoden päästä ja viiden vuoden päästä. Mieti, mitä sinun täytyy tehdä nyt, jotta sekä tämän hetken tärkeät asiat ja tulevaisuuden tärkeät asiat voivat onnistua.
• Opettele tekemään valintoja ja päätöksiä. Jos valintojen ja päätösten tekeminen on vaikeaa, voit aluksi lähestyä asiaa negaation kautta: mieti mitä ainakaan et halua. Aloita tekemällä pieniä valintoja ja päätöksiä ja hyväksy epävarmuuden tunne, joka siitä seuraa.
• Anna itsellesi lupa hakeutua sellaisten ihmisten joukkoon, jotka tukevat sinua, hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet ja kannustavat sinua tekemään itsellesi sopivia päätöksiä.
• Opettele ilmaisemaan tahtosi. Oman tahdon ja omien rajojen ilmaiseminen on jokaisen oikeus (ja velvollisuus) ja lisää tunnetta siitä, että päätät itse elämästäsi. Oman tahdon ja rajojen ilmaisemista voi harjoitella päivittäin.
• Uskalla olla positiivinen. Anna itsellesi lupa iloita ja nähdä hyviä asioita arjessa ja tulevaisuudessa.

Lähteet: Käytä kiukkuasi - agression hyötykäyttö: Janne Viljamaa WSOY 2012
              Potilaan lääkärilehti.fi - Mitä suru on?
              Nyyti.fi - Kohti parempaa elämänhallintaa
                
Maanantain kiperiäkin ja kipeitä pohdiskeluja, jos jaksatte lukea. Tulipas nyt vakavaa :).
                                          - Beate -

ISÄNPÄIVÄNÄ 8.11.2015 RAKKAITA MUISTOJA

Loka-marraskuun vaihde on joka vuosi raskasta aikaa elämässäni. Miehen kuolinpäivä on 31.10. ja nyt isänpäivä. Oma isäni on ollut poissa 12 vuotta ja äiti elää dementikkona hoitokodissa. Löysin koneelta pojan skannaamia vanhoja kuvia. Tiedän, mikä suru pojalle isän menetys oli ja muistoissamme hän elää ikuisesti. Pojalla oli isä, jolla oli aikaa olla läsnä, rauhallinen, perhekeskeinen, työteliäs huumorilla elämään suhtautuva. Lapselle se läsnäolo tarkoitti, että isä otti hänet jo pienestä pitäen mukaan askareisiin, miesten hommiin. Poika on perinyt isältään käden taidot remontoida ja korjata milloin mitäkin.
Kyllähän ainutta lasta hemmoteltiin mutta mielestäni ei liikaa.
Miehelläni oli karjalaiset juuret äitinsä puolelta  (Salmista) ja arkkipiispa Leo on hänen ensimmäinen serkkunsa.
En nyt enempää näistä kuvista jaksa kertoa. Mennyttä aikaa mutta sitä parasta!!

  

                                                                          ♥ Beate ♥

Hyvää Pääsiäistä Sinulle!

 Pääsiäismuna on koristeltu muna, joita annetaan lahjaksi pääsiäisenä. Perinteisesti on koristeltu kananmunia mutta nykyisin suklaiset munat ovat yleistyneet, ja pahvisia karamelleilla täytettyjä munia on myös nähty. Suklaamunien sisään on usein piilotettu pieni yllätys. Koristeltuja kananmunia on käytetty elämän tunnuskuvana.
Koristellut munat, niistä kuoriutuvat untuvikot ja puput ovat perinteisiä uuden elämän ja hedelmällisyyden tunnuksia. Esimerkiksi kalevalainen maailmansyntyruno kertoo munasta, joka särkyy pudotessaan veteen. Joidenkin mukaan muinaisten germaanien kevätjuhlassa uhrattiin munia ja jäniksiä. Munia tuova tai kätkevä pupu on suosittu satuhahmo.
Juutalaiseen pääsiäiseen kuuluvat kovaksikeitetyt munat uuden elämän symbolina, ja heidän arvellaan omaksuneen perinteen kenties muinaisten roomalaisten kevätjuhlista.

Kristillisen pääsiäismunan historia
Kananmuna soveltui hyvin kristillisen ylösnousemususkon symboliksi. Se on päältäpäin eloton ja kylmä, mutta kätkee elämän sisäänsä. Kananmuna sopi myös Jeesuksen kalliohaudan symboliksi.
Ensimmäiset kirjalliset merkinnät maalattujen pääsiäismunien antamisesta on 900-luvulta. Lähteen mukaan Tessalonikin luostarin igumeni antoi munkeille pääsiäisyönä maalatut pääsiäismunat.
Pääsiäismunan suosioon on vaikuttanut myös käytännöllisiä syitä. Pääsiäismunien suosiota katolisissa maissa on lisännyt eläinkunnan tuotteista kieltäytyminen pääsiäistä edeltävän paaston aikana, minkä vuoksi munia jäi yli. Munat tuli käyttää pääsiäisenä, ennen kuin ne pilaantuivat.^[

Maria Magdaleenan legenda
Kristillisestä pääsiäismunaperinteestä kerrotaan Maria Magdaleenan legendaa. Legendan mukaan Maria Magdaleena matkusti keisari Tiberiuksen luo kertomaan ylösnousseesta Kristuksesta. Tiberius vastasi hänelle, että ylösnousemus on yhtä mahdollinen kuin pöydällä olleen kananmunan muuttuminen punaiseksi. Samassa muna muuttui punaiseksi ja siitä tuli ensimmäinen pääsiäismuna.
(lähde: Wikipedia)

http://www.ekumenia.fi/sen_toimii/rukous_ja_jumalanpalvelus/kristus_nousi_kuolleista_paasiaistervehdys_eri_kielilla/

Tietokoneeni ruudulla kuva SINUSTA RAKKAANI!
Vielä me kohtaamme siellä jossakin paremmassa maassa.



Kuva otettu 8.3.2013: äiti ja minä. Äiti ei ehtinyt edes silmälaseja laittaa eikä 'tälläytyä' kuvattavaksi. Niin hauraaksi ja pieneksi äiti olet jo tullut - surut vanhentavat meitä. Isän kuolemasta on pian kymmenen vuotta.

 Tämä pöllö lennähti meille Pariisin kautta. Kiitokset Pepille :)

 

Ja tämä tipunen Sisustusta sydämellä blogiarvonnan palkintona. Kiitokset ja terveisiä tekijälle Maarit Bogdanoffille. Pitää etsiä tipulle parempi paikka.

Ens’ kevättären viestin
toi tänne tyttö pikkuinen,
tuo sinisilmä sievin
ja sisko vuokkojen.

 

Toi sylin kukkakukkuran
ja päivän riemun rikkahan,
nyt hangetkin jo häviää
kun koittaa kevätsää.

 (Vanha lastenlaulu säv. ja sanat: Thuneberg Lilli)
 

 

 

- Beate -

Olemisen sietämätön keveys ym

Antonio Machado

Löysin Leena Lumin blogin kautta aivan loistavia maalauksia. Ilmeisesti portugalilainen maalari, en osaa kieltä, mutta saksaa jonkin verran. Niin, tuossa maalauksessa olen minä: katse maahan luotuna, ajatuksissaan, koko maailman murheet harteillaan. 

 Kunderan filosofian mukaan "oleminen" on "sietämättömän kevyttä". Tämä perustuu siihen, mitä kirjassa usein esiintyvä saksankielinenlause "Einmal ist keinmal" pyrkii selittämään. Lausahdus tarkoittaa sitä, ettei kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään "kevyttä", ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä. Tämänkaltaisesta ajattelumallista juontuu kirjan nimi.
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>


Olen joskus lukenut tuon kirjan mutta en omista sitä. Minulle nuo kaksi sanaa ikäänkuin kumoavat toisensa. Ellei elämä olisi välillä sietämätöntä, ei se voi olla koskaan kevyttäkään. Elämä on tätä vastakohtien jännitettä ja niiden rajapinnassa me liikumme. Edelleen pohdin kärsimystä ja kuinka kohtuutonta ja raskasta se on. Ei minua lohduta yhtään se, että joku toinenkin kokee tällä hetkellä surua, tuskaa ja ahdistusta eri syistä. Aika ajoin oman repun taakka tuntuu liian painavalta. Edelleen viiltäviä tuntoja aiheuttaa, kun näkee pariskunnan kävelevän käsikädessä tai halailevan julkisesti. Meille tunteiden näyttäminen miehen kanssa oli aina niin luontevaa. Koneella on mm. satoja matkakuvia. Emme ehtineet käydä yhdessä monessa maassa, tarkoitus oli tehdä vähintään yksi ulkomaan matka vuodessa. 


Katsoin YLE-arkistosta vanhan Inhimillisen tekijän vuodelta 2000 Suru on pitkä matka, jossa jo edesmennyt Martti Lindqvist ja Ulla Tulisalo pohtivat menetyksiään.

"Äkillinen suruviesti on usein niin musertava, että se tuntuu vievän pohjan pois koko siihenastiselta elämältä. Psykiatri Ulla Tulisalon koko elämä meni uusiksi kun hän menetti miehensä ja kolme lastaan auto-onnettomuudessa.

Martti Lindqvist kuvailee surun tekevän ihmisessä työtään. "Suru antaa mahdollisuuden käydä läpi sellaisia mielikuvia ja tunteita, ettei tarvitse tuhoutua siihen menetykseen". Suuri menetys usein muuttaa ihmistä ja elämänarvot saattavat mennä uusiksi. Linqvist toteaa surun muuttuvan lopulta viisaudeksi, uudenlaiseksi tiedoksi elämästä".

Lindqvist kirjoittaa kirjassaan Mieli ja tarkoitus (Otava 1995)

"Elämän ydinkolmio. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että se on syntymistä, elämistä ja kuolemista. Se on elämän ydinkolmio, josta ei ole poispääsyä. Siinä jokainen kulma on toistensa edellytys. Tämä pätee niin viikon ikäisenä kuolleeseen lapseen kuin myös satavuotiaaseen vanhukseen. Oikeastaan tästä näkökulmasta katsottuna elämän ajallisella pituudella ei ole mitään merkitystä. Aika on harhaa, sillä elämälle on olemassa vain tässä ja nyt, ikuinen preesens.

Luopuminen on antautumista sen varaan, mitä ei voi ymmärtää eikä hallita. Se ei ole sama asia kuin luovuttaminen. Luopumisen kuva näkyy kirkkaimmillaan rakkaudessa ja kuolemassa. Siksi rakkauden toinen nimi on armo".




TUNNUSTUS


Kiitos Raija/A  tunnustuksesta. Blogini on sekalainen sepustus mutta välillä voimavarat ovat koetuksella, joten en jaksa päivitellä. Käyn kyllä lukemassa muiden blogeja.


Ajatuksena olisi siis antaa tämä viidelle eteenpäin. Pitää miettiä. Mun konetta ei ole vielä päivitetty ja tämä hidastelee ja tökkii.

Koetan vastata tässä Raija A:n toiseen haasteeseen.

Jos minulle olisi kaikki maailman rahat, mitkä viisi tärkeintä kohdetta hankkisin ilman materiaalisyyllisyytta!

1. Jopa on vaikea vastata. Raha ei tuo onnea ja voisin lahjoittaa kaiken ylimääräisen pois, jos saisin  entisen elämän takaisin. Sen tutun ja turvallisen. 

2. Toinen vaihtoehto olisi, että muutan elämänsuuntaani radikaalilla tavalla. Auttamistyö jossakin kehitysmaissa.

3. Kaikille maailman lapsille, joilla ei ole tarpeeksi ruokaa eikä huolenpitoa. 

4. Vanhuksille ja kuoleville inhimillisen loppuelämän.

5. No, lopuilla voisi koettaa vielä pelastaa tätä tellustamme tuhoutumiselta. 


Loppuun toivonkipinän herättävä runo Tabermannilta.


Murheeseen suhtautukaamme
kuin raskaan lumen painama oksa.
Joko kestän tai katkean,
mutta toukokuun tullen
jossain kukkii oksa.

Musiikkia huomiselle pyhäinpäivälle

Ei, en ole lakannut rakastamasta.
Sydämeni vain on painunut syvemmälle,
sen laulu soi tummemmin,
ja joskus iltaisin, kun hiljaisuuden huivi
kietoo meidät,
se helähtää niin kuin hellät sormet
koskettaisivat, tai kipu.

                       - Matti Paloheimo -

Pitkän päivän ilta

Kuvattu lentokoneen ikkunasta, kone nousussa Hanian kentältä

Blogin päivitys ollut tahmeaa. Väsyttää ja mukava käpertyä sohvalle viltin alle tai katsella vaikka otsikossa mainittua elokuvaa. Eilen se oli tipahtanut postilaatikkoon. Taattua brittidraamaa Anthony Hopkins ja Emma Thompson päärooleissa. 


Eilen illalla oli koskettava ykkösdokumentti: Elävä vai kuollut. Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? Dokumentissa seurattiin puoli vuotta aivovammakeskuksen potilaiden ja heidän läheistensä elämää. Koomasta herännyt nuorehko miespotilas, joka kykeni ilmaisemaan itseään vain silmänliikkeillä ja lopulta päättämään, että hän haluaa elää koneen varassa. Autokolarissa vakavasti loukkaantunut kolmen lapsen äiti, joka selvisi leikkauksesta ja pääsi kotiin mutta oli edelleen puolitajuttomassa tilassa. Nyky lääketiede pystyy pelastamaan potilaita, jotka ennen olisivat menehtyneet. Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? 


En olisi itse jaksanut, jos mieheni olisi jäänyt tuohon tilaan. Hänellä oli vakava kallovamma ja lonkkamurtuma, jotka olivat kuolinsyy. Hänen kuolemaansa en voi koskaan hyväksyä mutta voin suostua siihen. Hyväksyminen on liian iso asia, suostua on sen sijaan pakko, jotta oma elämä voi jatkua. En saa koskaan tietää, ehtikö hän silmänräpäyksen aikana jättää meille hyvästit. Katkeruus on pikku hiljaa väistynyt, kun viisi vuotta on kulunut. On jopa lohdullista katsella hänen kättensä aikaansaannoksia ja että omalla kuolemallaan hän vielä turvasi taloudellisesti minun elämäni. Monia asioita putkahtelee mieleen vuosien saatossa. Oliko sattuma, että samana syksynä, kun hän menehtyi, pysähdyimme pyörälenkillä paikkakuntamme hautausmaan portille ja hän halusi käydä siellä kävelemässä? Viimeiseksi jääneellä kahden viikon yhteisellä Kreetan lomalla hän kuvasi itse videokameralla mutta minun hän ei antanut opetella kuvausta. Vielä merkillisempi oli viimeinen lomailta, kun hän oli hakemassa leivokset iltakahville ja kuvannut silloin itsensä hotellimme hissin peilin kautta..."nyt me näämme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin".

Minulla on kolme sielua: uni, varjo ja aavistus.
Uni valvoo yöllä, kun minä nukun
ja näyttää heijastuksia tulevaisuuuden
peileistä.
Varjo saattaa minut viimeiselle matkalle,
joka on jo alkanut.
Se on veljeni, minun muotoiseni, äänetön,
vieras
ja avaa polun hukkakauraan,
jolla on hallan värit.

Se mittaa aironmitan ja kääntyy,
kohtaamme veräjällä, vaatteeni putoavat pois,
tukkani irtoaa, luuni pehmenevät,
minun pimeyteni lankeaa minun varjooni,
valoa reunat.
Hiljaisuus, ja repeävän silkin ääni.

                   - Eeva-Liisa Manner -
  

Muiston pysyvyys

En jaksa enää kerrata tänne suruprosessini vaiheita. Kun kuolema on äkillinen tapaturma se pysäyttää tajunnan ja elämän. Kaikki tuntuu loppuvan siihen kuin seinään, omaa elämää ei ole, on vain haamumainen tyhjyys. Parempi niin, koska luulen näkeväni jo edes hivenen kerrallaan vaaleitakin värejä. Tie on ollut pitkä ja jokainen, joka surun tien kulkee, tietää sen. En edes muista läheskään kaikkea alkuajoista. Hautajaiskuvissakin olen kalpea, totinen, ei yhtään kyyneltä. Vasta tänä keväänä pystyin laittamaan miehen kuvan esille oman isäni viereen.

Ihmisiä tuli ja meni mutta eivät he pystyneet tuomaan lohtua paljonkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisestä illasta, kuinka eräs tuttava toi vasta leipomiaan karjalanpiirakoita ja kuolemasta ei edes puhuttu. Kun kukat ovat kuihtuneet, puheet pidetty, läheinen laskettu hautaan, jäät yksin. Prosessi oli käytävä läpi oman pään sisällä. Luin paljon surua käsitteleviä kirjoja mm. Martti Lindqvistiä. Meitä oli onneksi kaksi, jotka surimme; minä ja poikamme.
Runous on ollut aina sydäntäni lähellä ja siitä sain voimia. Luonnossa liikkuminen, musiikin kuuntelu, pienet arkipäivän askareet. Joskus tuntui, että jonkun maalauksen katselu (mm. Haavoittunut enkeli) sai surujään sulamaan kyyneliksi.

Ehkä nyt voin sanoa päässeeni siihen vaiheeseen, että kiitän siitä, että hän eli ja sain melkein kolme vuosikymmentä jakaa elämäni hänen kanssaan. Hänenlaistaan ei tule koskaan kohdalleni, sen hyväksyin jo heti alussa.
Tuli toinen aivan erilainen, eriluontoinen, erinäköinen ja -kokoinen, erituoksuinen, hoikkavartinen lähes hento minun rinnallani. Kaikki oli uutta, kosketus ei tuntunut samalle eikä hänellä ollut karhunkämmentä eikä karhunsyliä. Puhelias ja sosiaalinen minuun verrattuna. Ja kuitenkin lopulta hänestä alkoi löytymään sama sielu, sama sisin vaikkakin eri muottiin valettuna. Se on hassua kuinka sen koen. Aivan kuin hänen kauttaan saisin myös osan siitä lämmöstä ja hoivasta mitä mieheltäni olisin saanut.

Kukaan ei edes paheksunut, että aloin tapailla uutta miestä vain viisi kuukautta miehen poismenon jälkeen. Jopa sururyhmässä pappi huomasi, että jotakin on tapahtunut. Niin jotakin oli tapahtunut mutta olin edelleen lähes shokkitilassa ja elimistö kävi ylikierroksilla. Pää sanoi: yksin en jää, mitäs menit kuolemaan. Onnekseni sain rinnalleni ihmisen, jolla oli oma avioeron suruprosessi kesken. Näin me kaksi haavoitettua tuimme toisiamme.

                                          Kolilla 26.06.2006

ÄKKIÄ LINTU LIVERSI

Äkkiä lintu liversi.
      Hengähdit unessa, syvään,
      tuskallisesti. Sillä
          maa oli aivan hiljaa.
                Hyönteisten ääni tarhan suurissa puissa ainoa
                   ääni,
ilma ei edes hipaissut
lehvää. Ne lepäsivät
    lomikkain, liikahtamatta
    valon tyvenessä.
        Unikot loistivat valkeaa seinää vasten. Muistin
        että nämä jäsenet pian hajoavat
            maaksi.
Jokainen hetki on täyttymys,
lunastus ja lähtö,
Hedelmä, kukka ja siemen.
     Tarhan suurissa puissa me,
      hetken, kypsymme syntymän kovaan
           tuskaan,
kasvun lunastukseen ja
kuoleman armoon. Kuin vesi
suvannossa, niin valo
     lepäsi nurmikentillä. Me
     nukuimme. Helo päivän ohitse
           kulki. 

- Lassi Nummi -

Rakkaan mieheni muistolle 15.01.1954 - 31.10.2006

Hän, joka on sinulle ollut rakas, ei koskaan kuole sydämestäsi. Niin kauan kuin ...elät, kannat hänen sytyttämäänsä valoa sielusi joka sopessa. (A.Porio)

Siitä hetkestä lähtien suru kulki varjona mukana.
Se oli läsnä jokaisessa aamussa
jokaisessa onnen hetkessä.
Se sävelsi molleja duureihin,
värjäsi vaalean tummaksi.
toi kysymysmerkit vastausten tilalle.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

On niin sanaton olo.
On niin ikävä.
On niin iso aukko. Kokoisesi.
Joka nyt alkaa täyttyä muistoilla.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

(H. Ekola)
Sophie's choise "Ample make this bed"