Autoja, romppeita, Juhani Ahon museo ja sotamuistoja

Katsellaan nyt ensiksi näitä vanhoja autoja, joita oli noin 70 kpl kerääntynyt Iisalmen Koljonvirralle Terva-ajoihin rompepäivien yhteyteen lauantaina 10.8.
Vanhoissa autoissa on vaan sitä jotakin: nostalgiaa, muotoilun eleganssia ja dynaamista voimaa ainakin ulkoapäin katsottuna. Etsimällä etsin virtaviivaista Wartburg De Luxe merkkiä, koska se oli meidän perheen ensimmäinen oma auto, vuosi oli ehkä 1962 tai -63, kun se hankittiin. Kaksitahtisena se kärytti, prätkätti tyhjäkäynnillä ja öljy-bensiiniseoksen kanssa oli omat ongelmansa. Autossa oli myös suppea kierroslukualue, ohjaus oli melko raskas eikä lämmitys ollut kovinkaan tehokas. Autosta ei ole jäänyt kotialbumiin yhtään kuvaa mutta se oli kaksivärinen kuten kuvan auto. Lapselle on jäänyt mieleen, miten auto piti todella kovaa ääntä pihassa käynnistettäessä varsinkin pakkasella. Warre oli edullinen itäauto kuten myös Trabant, Moskvist, Polski-Fiat, Popeda ja Volga. Museoajoneuvoharrastus on yhä kasvanut Suomessa. Rekisterissä on liki 50.000 autoa. Joukkoon mahtuu niin autoja, moottoripyöriä, mopoja kuin moottorikelkkojakin. Museorekisteriin hyväksytään vähintään 30 vuoden ikäiset, rakenteeltaan ja ulkoasultaan alkuperäisinä säilytetyt tai sellaisiksi entisöidyt ajoneuvot.

 

 Tyylikästä muotoilua ja ajan patinaa on hellyttävässä lasten autossakin

Koljonvirran maiseman näkymättömät kerrostumat heräävät eloon Taisteluiden ja Tarinoiden Koljonvirralla. Miljöö, muistomerkit ja muinaisjäänteet, jotka ovat painaneet jälkensä maisemaan, kertovat alueen värikkäästä historiasta. Parhaiten Koljonvirta tunnetaan kuuluisasta taistelusta 27.10.1808, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välisessä Suomen sodassa. Nykypäivänä Koljonvirta on kulttuurihistoriallisesti merkittävä alue, josta löytyy myös Suomen kansalliskirjailija Juhani Ahon museo. Kesällä alueen vierailijoita viihdyttävät monet eri tapahtumat ja Mansikkaniemen kesäteatterin näytökset.

Tyylikkäät opastetaulut kertovat nykypäivän kulkijalle alueen verisestä historiasta. Alla kuvia museosta ja historiapolun varrelta.
       Sandels, hän Partalass' istuvi vaan

suurustaan huoleti syö.

"Nyt käydään Virralla taistelemaan,

heti kello kun yksi lyö. -

Olen tänne teitä ma käskettänyt. -

Hyvä pastori, lohtapa nyt!"

 

Mihail Dolgoruki syntyi Pietarissa vuonna 1780. Hän kuului Moskovan perustajasukuun ja keisarin läheisiin ystäviin. Dolgoruki oli sotinut useilla Euroopan sotarintamilla ennen Suomen sotaa. Hän oli mukana myös Aleksanteri I ja Napoleonin kohtaamisessa Tilsitissä 1807. Napoleonia vihaava Dolgoruki joutui väistymään keisarin viereltä, ja vuonna 1808 hänet lähetettiin "periferiaan" Karjalan eli Sortavalan osaston päälliköksi.

Dolgorukia pidettiin taitavana ja rohkeana sotilaana. Muutoin hänet on kuvattu itsevarmaksi ja komeaksi herrasmieheksi, joka sodankin keskellä piti kiinni sivistyneistä tavoista. Toisin väittää kuitenkin tarina, jota on kerrottu Iisalmen seudulla: "Tietäjänainen ennusti ruhtinas Dolgorukille kädestä, ja kertoi, että ruhtinas kaatuu seuraavassa taistelussa. Tuolloin ruhtinas käski naista ennustamaan, millainen varsa eräälle ruhtinaan tammoista tulisi. Nainen vastasi: valkoinen. Dolgoruki käski teurastaa hevosen, ja löysi valkoisen varsan. Tästä vimmastuneena ruhtinas käski puhkaista tietäjänaisen silmät." Kansantarinat ovat usein liioiteltuja, eikä niitä voida pitää ehdottoman totuudenmukaisina, mutta jokin ne kertovat omasta ajastaan.

Ruhtinas Dolgoruki sai surmansa Koljonvirralla 27.10.1808 ratsastaessaan keskellä taistelua. Hänen ruumiinsa palsamoitiin Iisalmessa, minkä jälkeen hänet kuljetettiin Pietariin ja haudattiin Nevskin luostariin. Dolgorukin kuolemaan liittyy erilaisia uskomuksia. Kansantarinan mukaan Dolgoruki kääntyi taistelussa ratkaisevalla hetkellä kohti tieltä lähestyvää sotakuriiria, toivoen kuriirilla olevan vastaus kosintakirjeeseen mukanaan, ja tuolloin vinhasti pyörivä vitjakuula surmasi ruhtinaan. Dolgorukin valkoinen ratsu laukkasi satula tyhjänä vieden suruviestiä pappilaan. Toisen tarinan mukaan vitjakuula olisi katkaissut Dolgorukin kahtia, ja valkoinen hevonen olisi vauhkoontuneena paennut toinen puolikas ruhtinasta mukanaan. (Koljonvirta.fi/tarinat)

Länsirannikolla osa 2

Kaunista tienvarsimaisemaa matkalla Söderuddeniin

 

Ainutlaatuinen Merenkurkun saaristo on Suomen ainoa luonnonperintökohde kansainvälisellä Unescon maailmanperintölistalla. Yhdessä Ruotsin Korkearannikon kanssa matala Merenkurkun saaristo muodostaa parhaan paikan maailmassa kokea ja ymmärtää viimeisen jääkauden aiheuttamaa maankohoamista. Täältä voitte lukea lisää saaristolaiselämästä nykyisin ja ennen vanhaan.

Klobskatin sataman kupeessa on kahvila-ravintola Compass ja sen pihassa 10 m korkea näkötorni, josta voi ihailla ympäröivää merimaisemaa ja paljaalla silmällä näkee Norrskärin, Utgrynnanin ja Valassaarten majakat.

Granösundin ulkomuseo sijaitsee Södra Vallgrundin noin 360 asukkaan pikku kylässä. Museoalueella voi kokea tuulahduksen entisaikojen saaristolaiselämästä. Oppaana oli hyvin suomea puhuva nuori mies. Osa rakennuksista on siirretty ja koottu paikan päällä. Saaristossa asuva ihminen on ollut riippuvainen merestä. On pyydetty hylkeitä ja kalaa. Hylkeenpyyntiaika oli keväisin ja miehet asuivat viikkokausia veneissä. Metsästäjien piti pystyä liikkumaan sekä jäällä että vedessä. Jäällä liikkuminen tapahtui kevyillä hyljekelkoilla ja ajopuilla. Ajopuu oli noin neljän metrin mittainen, suksenkaltainen väline, jonka avulla metsästäjä pyrki pääsemään huomaamatta sopivan ampumaetäisyyden päähän hylkeestä. Ajopuun etuosassa käytettiin yleensä valkeaa kangaspalaa tai suojakilpeä, jotta hylje ei havaitsisi jäälakeutta pitkin lähestyvää metsästäjää. Ampuminen tapahtui tämän kangaspalan keskellä olevan aukon läpi. Pyyntiretkillä käytettiin usein apuna myös koiraa, joka vainusi hylkeiden pesät ja hengitysreiät. Harmaahylkeestä poiketen norppa kaivaa pesäluolan jäälautan päälle kasaantuneeseen lumeen.

Hyljesaalis hyödynnettiin mahdollisimman tarkasti: talteen otettiin nahka, liha ja traani eli rasva. Traanista valmistettiin öljyä, jota käytettiin nahkaesineiden rasvaamisessa ja lamppuöljynä. Varsinkin kuutin lihaa pidettiin erittäin herkullisena. Jotkut metsästäjät ottivat talteen myös hylkeen veren. Tapporahaa maksettiin hylkeestä aina vuoteen 1975 asti. Kun tapporahasta päätettiin luopua, määrättiin samalla hylkeen poikasille rauhoitusaika. Hylkeenpyynti kiellettiin kokonaan 1980-luvulla, sillä liiallinen metsästys ja myös ympäristömyrkyt olivat heikentäneet hyljekantaa. 

Linkki Yle Areenan sivulle Egenlandin matkakohde jakso 21: Södra Vallgrund
matkakertomus jatkuu...