Vuoden ensimmäisen postaukseni kuvana on Albert Edelfeltin maalaus: Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887. Olen tilannut taidekortteja nettikaupasta ja tämä sattui käteeni, kun etsin sopivaa lähetettäväksi maailmalle. Vastaanottaja oli lähettänyt ja saanut jo lähemmäs 5000 korttia mutta tätä hänellä ei näyttänyt olevan. Hän myös toivoi, että korttiin kirjoitettaisiin muutakin kuin have a nice day. Minä raapustan taustapuolen liiankin täyteen ja pienellä käsialalla.Mitäpä luulette eukkojen turisevan aikana, jolloin Suomi oli vielä Venäjän keisarikunnan autonominen osa? Luulenpa, että naiset ovat kirkonmenojen jälkeen olleet vapautuneella mielellä. Lapset uskaltavat jopa nojailla kirkon seinään. Synnit on sovitettu ja uskalletaan palata maallisiin asioihin kuten lehmän poikimiseen, torpparin kurjaan asemaan tai kotipolttoisen kiroihin.
Minäkin palaan menneeseen vuoteen ja minua elämääni on kannatellut lapsenomainen luottamus ja toivo, ettei kirvestä kannata kaivoon heittää. Elämää pitää elää ja panna päällimmäiseksi paremmat asiat. Kohtaloaan ei kannata surra loputtomiin. Huumori on myös yksi elämääni kannatteleva voima. Kiinalainen filosofi Lin Jutang on kirjoittanut kirjassaan Maallinen onni, että jos sodan uhatessa neuvotteluihin lähetettäisiin humoristeja valtiopäämiesten sijaan, sotaa ei koskaan syttyisi. Tämä johtuu siitä, että huumorintaju kulkee käsi kädessä terveen järjen kanssa ja siihen liittyy harvinainen kyky havaita epäjohdonmukaisuuksia, tyhmyyksiä ja loogisia virheitä. Itsensä vakavasti ottava ihminen on minusta vähän pelottavakin ettei jopa ylimielinen. Rennon elämänasenteen keinoin selviää kiperistäkin tilanteista, vaikkapa potkuista pääjohtajan pallilta :). Jos haluat kuulla Jumalan nauravan, kerro hänelle suunnitelmasi.
En ole myöskään itsekriittinen vaan ajattelen usein, että olen ihan hyvä tällaisena, riitän itselleni enkä vertaa itseäni muihin. En ole suurten estradien ihminen vaan viihdyn pienissä ympyröissäni, siinä tavanomaisuudessa ja minulle se ei ole ollenkaan tylsää. Olen yliherkkä melulle ja siksi kaupunkiasuminen aikoinaan ahdisti.
Osaan olla myös tekemättä mitään varsinkin nyt, kun ei enää ole pakko tehdä mitään. Ihmisenhän on vaikea olla jouten ja lähes aina mieli askartelee tulevissa tekemisissä tai miettii jo tehtyjä asioita. "Voi kun joskus vain saisi olla", huokaisee moni. Kun on oikein kiire ei näe edes vuodenaikojen vaihtumista kunnolla. Tunnistan tämän työelämän ajoilta. Nyt siis osaan laiskotella sukankutimeni parissa ja nauttia suloisesta joutilaisuudesta tai tuijotella ulos talviseen hämärtyvään iltaan ikkunastani ja olla hyvä siinä tekemättömyydessäni. Joku on sanonut viisaasti: Olemisen ja tekemisen liitto - ihminen laittaa kaipauksensa johonkin, asettaa näkyville tai kätkee sisäänsä. Mutta aina siitä syntyy jotakin: taloja, lapsia, kirjoja, mitä keneltäkin.
Ihminen syntyy tietynlaiseen elämänpiiriin eikä sitä vastaan voi taistella. Köyhyydestä rikkauteen kohonnutkin kertoo elämänkerrassaan saaneensa eväät elämään kotoa. Turha juuriaan on yrittää piilottaa tai näyttää ulospäin toisenlaista kuvaa itsestään. Vartissa selviää ihmisen tausta ja olemisen tapa, jos oikein jututtaa ja pitää silmänsä ja korvansa auki.
Murheita ja suruja elämä antaa meille kaikille, niistä ei voi välttyä. Kärsimystä on vaikeampaa jakaa toisen kanssa kuin iloa. Valoa ja iloa tahdon vaalia itsessäni tänäkin vuonna. Valo, joka meihin on kätketty, hyvyyden kipinä, on myös tarkoitettu jaettavaksi.
Oikein hyvää uuden vuoden alkua teille jokaiselle!
