Bloggausintoni pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, vaikka tuo sanonta on peräisin aivan muusta yhteydestä. Googletin...Sanonta perustuu ilmeisesti suomalaiseen legendaan, jonka mukaan ”Kristus pelästyi suurta pyytä ja tuomitsi sen jatkuvasti pienenemään, kunnes se mahtuu lentämään sormuksen läpi”. ... Kun pyy on niin pieni, että mahtuu sormustimen läpi, on maailmanloppu lähellä. Tai ainakin tämän blogin loppu. Totesimme kaverin kanssa yhtenä päivänä, että meistä on tullut vummeloita, vupeloita. Meillä menee jo kaikkeen tekemiseen kaksinkertaisesti aikaa kuin nuorempana. Vaan entäpä jos me nyt ehdimmekin kokea elämää syvällisemmin, kun ei tarvitse kiirehtiä ja voi tehdä vain sitä, mikä milloinkin huvittaa. Ihmetellä maailman pieniä ihmeitä lapsen lailla.
Tämän Pierre Brissaudin La vie Parisien lehtikuvasta tehty kortti lähti minulta ranskalaiselle postcrossaajalle. Hänkin oli kiinnostunut vintage muodista kuten minä.
Ja tämä Johannes Vermeerin taidekortti tuli eilen minulle. Maalaus on The class of wine, c. 1658-1661. Kortin saapui mieheltä, joka on vuodesta 2005 lähtien lähettänyt yli 32.000 korttia.
Albert Edelfeltin 1881 maalaus Hyvät ystävät Bella ja Capri on niin suloinen ja lähti minulta Itävaltaan. Vain kuva jäi muistoksi.
Hauska vintage kortti meni Venäjälle.
Tämän kauniin balleriina kortin laitoin Suomeen.
Kuva omankodin pihan auringonkukista ennen lomaviikolle lähtöä. Nyt osa kukista on jo kuivumassa, jotta voin kerätä siemenet ensi kesän istutuksiin.
Olimme tutulla mökillä taas kerran 30.8.- 4.9.2021. Yksi sankollinen puuttuu kuvasta. Kuvissa on Haapavitjan ja Siikakosken riippusillat, jotka ylittävät Lieksanjoen, joka on ollut aikoinaan tärkeä puun uittoväylä. Ruunaan koskilla näkee niin kalastajia kuin koskenlaskijoita sekä tietenkin retkeilijöitä.Ruunaalla on yli 50 km merkittyjä retkeilyreittejä upeissa maisemissa. Matkalla voit ihastella kuohuvia koskia, tuntea suon ja vanhan metsän tunnelman. Ruunaan reiteistä voit valita sopivan päiväretkikohteen tai viipyä alueella koko loman ajan. Merkityt reitit, hyvin huolletut taukopaikat ja monipuoliset palvelut toivottavat kävijän tervetulleeksi. Kosteimmat kohdat on pitkostettu ja Neitikoskella on esteetön reitti, jossa kosken kuohuja pääsee ihastelemaan läheltä. Reitit löydät täältä: www.luontoon.fi/ruunaa Kuvissa näkyvät nuoret tekivät pikkuisilla kajakeillaan ympäripyörähdyksiä koskessa. Meille tuli köpöttelyä vähän vajaa 10 km yhtenä päivänä. Ravintolassa oli noutopöytä ja söimme niin herkullisia kaalikääryleitä ja jälkkärinä lettuja+hilloa.
Hyvä puolukkapaikka löytyi läheltä Siikakosken siltaa, josta keräsimme puolukat parina päivänä. Tuo laavu kuvassa on myös sillan läheltä ja sanoin isännälle, että ajattele, miten hyvin nukuttaisikaan kosken kohinaa kuunnellessa lämpimässä makuupussissa retkipatjalla. Haaveeksi se taas jäi.
Marraskuussa valo yhä vähenee, puut ovat mustia rankoja, ruoho vielä vihertää mutta väri on jo ruskeanvihreää. Hämärä tihenee taloni ympärillä ja pian se muuttuu mustaksi yöksi. Kotitien kynttilät palavat pimeydessä ja uskon niiden näkyvän avaruuteen, hassu kun olen. Viiltävän hetken olen yhtä avaruuden kanssa, kun joskus se ottaa minut kuitenkin. Miksi siis pelkäisin! Kun olen levollinen, etäisinkään pimeys ei pelota!
Marraskuussa ehtii katselemaan vanhoja kuvatiedostoja ja ihmettelemään, missä olen kuvannut tuon upean naispatsaan. Molemmat kuvat olivat onneksi kuvakansiossa Lappi-Norja matkakuvat 2013. Olimme tosi pikaisesti käyneet Raatteen Portissa Suomussalmella ja olin ottanut ulkokuvia mutta varsinaiseen museoon emme ole ehtineet tutustua. Puna-armeijan suunnitelmissa oli ollut marssia voitokkaasti suoraan Ouluun ja katkaista näin Suomi kahtia. Toisin kuitenkin kävi, sillä suomalaiset kävivät vastahyökkäykseen kaikin voimin. Raatteentiestä tekee erityisen myös se, että Suomi onnistui täydellisesti taktisessa sodankäynnissä. Suomen puolustus perustui siihen, että sotilaat tunsivat maaston erinomaisesti ja he pystyivät suksilla liikkumaan siellä nopeasti. Lisäksi valkoinen sotilaspuku auttoi naamioutumaan maastoon täydellisesti. Yhdessä nämä ominaisuudet johtivat siihen, että suomalaissotilaat onnistuivat motittamaan suuria viholliskolonnia ja tekemään täydellistä tuhoa vihollisen keskuudessa.
Naispatsas on ukrainalaisten muistomerkki talvisodassa kaatuneille ukrainalaisille sotilaille. Patsas on pystytetty samoille paikoille, jonne tuhottiin lähes koko ukrainalainen 44. divisioona. Toisessa kuvassa on Vienan vapaussoturien ja pakolaisten muistomerkki. Jatkosodan heimosoturit olivat jatkosodassa (1941–1944) Suomen Puolustusvoimain yksikköitä, joissa palveli tverin-, vienan- ja aunuksenkarjalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä, komeja, virolaisia, saamelaisia sekä muita suomensukuisiin heimoihin kuuluneita miehiä. Näistä osa oli siirtynyt Suomeen vuoden 1918 jälkeen, ja osa oli suomalaisten sotavangiksi jääneitä puna-armeijan sotilaita. Lisäksi joukoissa palveli amerikansuomalaisia, ruotsinsuomalaisia, siperiansuomalaisia ja sellaisia suomalaisia, jotka olivat muuttaneet aikaisemmin Neuvostoliittoon.
Oikeastaan piti kirjoitella ihmisyydestä mutta ovatpa nuokin kuvat dokumentoitu tänne blogiini ja sodathan ovat ihmisten aloittamia ja niitä on käyty tuhansia vuosia ja loppua ei näy. Ihmisellä on ajattelun taito mutta selvyyttä tähän maailmaan ei ole saatu. Kaikenlaiset hengenmiehet ja filosofit käyvät vuorotellen selittämässä omat teoriansa ja toinen koettaa ne kumota. Parasta on pienen ihmisen pysytellä sellaisessa kodossa, jossa on hyvä olla ja jäädä sinne. Ei muualla maailmassa ole asiat sen kummemmin. Sielläkin ihmiset elävät ja kuolevat ja koettavat siinä välissä toimia parhaansa mukaan. Ihmisikä on lopulta niin lyhyt ettei täällä millään ehdi kaikkea haluamaansa toteuttamaan tai näkemään. Pisara olemme suuressa meressä. Elämässä paljon tapahtuu sattumalta - käännymmekö risteyksessä oikealle vai vasemmalle. Emme saa koskaan tietää, minne se toinen tie olisi vienyt.
Ihmiset täällä Suomessa voivottelevat pimeää, synkkää marraskuuta ja talvea. Toivotaan lunta mutta sitäkin sopivasti. Syksy on ollut pitkään leutoa ja on ehtinyt tekemään pihatyöt hyvin, kun ei ole satanut räntää. Ja meillä on sisällä lämpöä, valoa ja koneita helpottamassa työtämme. Viihdykkeitä on liiankin kanssa, kun vain osaa asennoitua ja oivaltaa kuluvien hetkien merkityksen. Ja tarvitseeko koko ajan tehdä jotakin. Olen ollut monta päivää lähes uutispimennossa, koska itse haluan. En halua lukea ihmisten sairaskertomuksia, joita jo oma maakuntalehtikin tarjoaa värikuvien kera eikä minua niin hirveästi kiinnosta kenestä tulee USA:n uusi presidentti (toivon ettei ole Trump) tai montako eilen sairastui koronaan.
Olin tänään ulkona metsälenkillä ja tulin sisälle lämpöiseen tupaani ja join termarissa olleen kahvin ja söin voileivän. Aloin lukemaan kirjaa mutta olin nukahtanut sohvalle. Herättyäni katsoin Areenasta Michael Portillon ohjelmaa Junamatka Australiaan osat 3-4. Sitten tulin koneelle ja aloin selailemaan vanhoja kuvatiedostoja. Välillä piipahdin saunassa ja kohta lähden yöunille. Hyvää yötä!
En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla - Douglas Adams -
Nämä vallan ja viisauden kulissit kolossit yliopistot kirkot virastot sairaalat täynnä ankaraa tietoa oikeassaolemista paremmuutta
Mutta elämä on jossain muualla sivukaduilla neulaspoluilla untanäkevissä silmissä mielissä kaipuuntäysissä
Ei täällä Ei täällä Jossain muualla ja toisin. (M. Leinonen / Tuuli tulee uniin,1999)
Naiset yleensä hemmottelevat itseään ostamalla uudeen vaatteen, hajuveden tai käymällä kampaajalla. Minä odotan hetkeä, kun pääsen istumaan mintun väriselle lypsyjakkaralle. Ja jakkaran nimi on vielä Lyyti kuin mummoni mukaan ristitty. En voinut vastustaa kiusausta, kun näin mainoksen hienopuuseppä Jari Karppisen valmistamasta nostalgisesta Lyytistä, joita pian saa myös suuremmassa koossa, Iso-Lyyti -nimellä. No ehkä leveä ahterini jotenkuten mahtuu tälle pienelle. Mummolasta muistan (lypsäjänä oli isänäiti Anni) jonkinlaisen jakkaran mutta en sen mallia. Nyt Jari valmistaa jakkaroita perinteisellä mallilla, värejä on valittavana peräti 16.
Olin koko kesän mankunut miesväkeä nikkaroimaan omankodin pihaan palleja, jakkaroita sellaisia, joita voin siirrellä kätevästi paikasta toiseen. Puutavaraa ja ruuveja huushollista kyllä löytyy, on sirkkelisaha ja kuviosaha. Tämä kesä oli kuitenkin niin kiireinen, kun oli pihapuiden kaatourakka ja sen jälkeen klapiurakka ja polttamista odottaa jättiläismäinen oksakasa. Kyllä minulle naureskeltiin ja käskettiin, että sidon yhden jakkaran vyöllä takapuoleen kiinni niin se kulkee aina mukana. Penkkejä on mutta ne on pidettävä sateelta suojassa, kun eivät ole varsinaisia puutarhakalusteita. Musta- ja viherherukoita kerätessä tarvitsen jo jakkaraa eli jalat alkavat jo noin parin tunnin seisomisen jälkeen kaivata istahtamista, toisessa jalassa suonikohjut myös vaivaavat.
Tässä kuvassa on jo Iso-Lyytejä. Pieni jakkara maksaa 65 e/kpl mutta ainahan käsityö maksaa. Tilasin näitä kaksi, toisen turkoosin ja toisen mintunvihreän. Tilasin nämä niin tohkeissani etten edes tarkistanut ovatko maalattu ulko- vai sisämaalilla. Ei haittaa, koska tarvitsen näitä myös sisällä. Ovat käteviä, kun tarvitsee ottaa jotakin talon yläkaapeista. Tämä ei ole maksettu mainos.
Hirviniemessä on käytävä ainakin kerran tai kaksi kesässä. Nyt ennätin käymään vasta syyskuussa mutta olipa lämmintä jo aamupäivällä ja kävelin koko hiekkarannan Rauniosalmen nuotiopaikalta Repohäikkään. Polku sukeltaa välillä metsikköön mutta on helppokulkuinen. Parkkipaikka ei ole suuri ja en aivan yksin saanut olla. Kalastajaukkelit olivat jo tulilla makkaranpaistossa. Naiset olivat lähteneet karpaloita etsimään Nenälammen rannoilta ja miehet olivat jääneet nuotiolle istuskelemaan. Minä en nyt kaivannut juttuseuraa vaan halusin mennä itsekseni, pysähdellä, katsella ja kuvailla. Eläkeläismiehet olivat uteliaita ja toinen lähti minua seuraamaan, että kukas nainen se tänne tulee yksin samoilemaan. No onneksi olin jo paluumatkalla ja en halunnut olla epäkohtelias, joten pitihän sitä pikkuisen porista.
Koetin kävellä rennosti ja heilutella hartioita ja tein samalla venytysliikkeitä puun kylkeä vasten, aamujumppaa kipeytyneille lihaksille ja nivelille. Olin edellisen viikon trimmeröinyt kolmena päivänä noin kolme tuntia kerrallaan pihan tien- ja ojanvarsia. Ryobi akkutrimmeri on kevyt ja helppo käyttää mutta yksi akkulataus ei kestä kovin pitkään. Lauantaina 26.9. jauhoimme noin 12 kg satsin hirvijauhelihaa (seassa myös sikaa) ja siihen noin 1,5 kg keitettyjä porkkanoita ja sekaan muut lihapullataikina-ainekset. Näin isoon satsiin saa laittaa pari pussia maustekorppujauhoja, munia ehkä 15 kpl, sipulikeittopusseja 3-4 ja pippuria myllystä, suolaa ja nesteenä ruokakermaa ja vettä. Onneksi oli kaksi mieskokkia, joista vanhemmalla on ns. käsituntuma hommaan. Minä pääsin aika vähällä 😉 Annoksesta paistoimme pullia ja pihvejä. Kohtahan pakkaseen alkaa tulla uutta hirvenlihaa, kun metsästys alkoi tänään 10.10.
Kirjojakin olen lukenut yön myöhäisinä tunteina. Edward St Aubynin Loistava menneisyys jäi kesken, kun en enää jaksanut lukea sivukaupalla Patrickin huumehörhöilyistä. Ehkä palaan kirjaan joskus. Suon villi laulu kirja oli saanut ylistystä ja ollut massiivinen menestys ympäri maailmaa. 'Rämetyttö' Kyan tarina on liikuttava ja luonnon kuvaukset ovat upeita. Kirjaan on mahdutettu myös romantiikkaa ja dekkariaineksia, kun suolta löytyy kylän kultapojan ruumis. Helppolukuinen romaani, kertomus myös siitä, miten yksinäisyys ja yhteiskunnasta erakoituminen vaikuttaa ihmiseen. Enemmän pidin Gail Honeymanin kirjasta Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Eleanor on yksinäinen ja hieman outo. Taustalta paljastuu kodissa tapahtunut tragedia, joka paljastuu vasta kirjan viime lehdillä. Psykologisesti taitava kirja.
Jari Sarasvuon Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä kirjan luin äskettäin. "Karkumatka kadotuksesta. Rohkea, avoin ja opettavainen kertomus yrittäjäpojasta, joka halusi voittaa kohtalonsa. Niin käy harvoin mutta Jari Sarasvuo tahtoi olla poikkeus. Sarasvuon neljännesvuosisadan mittainen julkinen elämä on ohjautunut välähdyksistä pimeässä. Ne kuljettivat hänet yritysmaailman uranuurtajaksi, menestyjäksi, kymmenien tuhansien suomalaisten koskettajaksi ja uskomattomien diilien tekijäksi mutta myös julkisen kiistelyn keskipisteeksi. Pimeistä välähdyksistä puolestaan seurasi kriisejä ja kadotustiloja kuin liukuhihnalta. Kohtalo vaihtoi monta kertaa raidetta.
Paljon sattuu, tapahtuu ja saa, kun ei ymmärrä suojautua omalta järkeilyltään. Lopulta yrittäjäpoika havahtui elämäntehtävänsä raunioiden keskeltä uuteen päivään, uuteen kohtaloon. Näin kirjasta tuli kertomus ansaitsemisesta, ahneudesta ja anteeksiannosta. Hyvä lukija, kerron sinulle harvinaisen, hämmentävän ja kukaties hyödyllisen tarinan." (lainaus kirjan takakansi, Otava 2015).
Olen samaan aikaan kuunnellut Jarin podcasteja Yle Areenasta. Jarilla on suuri ego ja paljon tietoa asioista, joita hän tikkaa kuulijalle kuin tilkkutäkkiä. Hengästyttävää tekstiä puolitoista tuntia ilman taukomusiikkia. Kyllä mies on harvinaislaatuinen persoona pienessä Suomessa. Hurmiohenkinen puhuja lähes pelottava sellainen. "Sarasvuo on se mies, josta jokaisella tuntuu olevan mielipide. Hän herättää tunteita, hän kiinnostaa laajasti. Toiset rakastavat, toiset oudoksuvat. Joku nimittää värikästä ja sanavalmista elämänfilosofoijaa neroksi, joku toinen taas röyhkeäksi pyrkyriksi. Ei tässä toki mitään ihmeellistä ole, sillä niin monet muutkin vahvatahtoiset persoonat jakavat mielipiteitä." (Iltalehti)
Elämme jo lokakuuta. Syyskuu oli normaalia lämpimämpi, ainakin viisi astetta. Mutta puiden on luovuttava lehdistään, vaahteran oksat taipuvat raskaina maahan. Auringonkukat painavat päänsä kuin nöyrät vanhukset. Sammal metsässä hyllyy märkänä ja kohta pakkanen rapsauttaa sille kuuramaton ja se kangistuu. Katsellaan vielä rantoja ja ihaillaan syksyn ruskaa ja kuten vanha kansa sanoi sadonkorjuun loppuessa "nyt joutaa vaikka uuninpankolle makoilemaan." Talvi voi tulla.
Puu hulmuaa lintuja, lepattava aurinko jokaisen siivillä;
on syksy, veri tai viini juovittaa rinnat, maa hehkuu
pudonnutta sulkaa. Sinua keltainen lintu minä tavoitan
ja minua sinä pakenet minun lihani nokassasi.
Yö aukeaa maan levyiseksi, minä menen yön taloon; minä
lähetän haukan ja ketun kintereillesi, minä rakastan
sinua; kun sinusta lauletaan minä vaikenen;
aamulla ovi suljetaan, minä sisällä sinun laulusi
ulkopuolella, valo rummuttaa seiniä; kun minä saan
oven auki ei sinua ole, tuhat aurinkoa irti oksilla; talvi
tulee.
- Pertti Nieminen: Viini kypsyy punaiseksi
(Päivät kuin nuolet, 1961)
Hyvää viikonloppua juuri sinulle. Ja hei, uusi bloggerhan toimii nyt!
Ps. Huomasin kuitenkin, että tämä videon kuva on blogitekstini ensimmäisenä kuvana lukijaluettelossa. Otsikkona aamulenkkikuvia ja siinä makaa mies rähmällään maassa. Neuvokaa, miten saan eka kuvan otsikon alle?
Lisään loppuun psykedeelistä musaa Sir Elwoodin Hiljaiset värit -yhtyeeltä vuodelta 1993.
