Kun paise puhkesi, Herra ymmärräthän, heillä ei ole aikaa

Olette varmaan seuranneet viime viikkoina vanhustenhuollon ympärillä vellovaa keskustelua. Niin olen minäkin. Vertaisin tilaa paiseen puhkeamiseen ja runsaasti nyt valutellaan märkää sen sisältä. Sekaannuksen tilassa ollaan ja vanhusten hoivasta on tullut raju bisnes laadusta välittämättä. Viime vuosina kunnat eivät ole satsanneet vanhuspalveluihin yhtään vaan tosi sairaatkin mummot ja papat on jätetty asumaan koteihin, joissa kiireinen kotipalvelu piipahtaa. Minullekin eräs yksityisen kotipalvelun työntekijä sanoi, kun ihmettelin, miksei edesmennyt äitini jo pääse laitoshoidon piiriin, että ei E ole vielä niin huonossa kunnossa, kun ei ole kakkaa lattialla eikä seinillä. Hän ei siis ollut tarpeeksi sairas.

Jari Tervo (HS kolumni 17.2. Vanhuus on rikos ja siitä mummia nyt rangaistaan) laittaisi mummot ja papat lattialle makoilemaan niin eivät putoilisi sängyistään ja tilaakin jäisi enemmän eikä hoitajien tarvitsisi yksin yöaikaan nostella kupsahtelevia vanhuksia lattian rajasta. Sänkyihin on kyllä laidatkin keksitty mutta kiireessä nekin unohtuvat nostamatta. Äitini putosi yöllä sängystä yksityisessä hoitokodissa ja joutui vielä kärsimään lonkkaleikkauksen, josta ei enää kuntoutunut. Jossakin vaiheessa aistin, että kaikki ei ollut kunnossa. Hoitajia ei näkynyt enää missään ja kerran kun menimme äitiä katsomaan mummot ja papat olivat syömässä vetistä perunamuusia mehulasi vieressä. Vaihtamattomista vaipoista tuoksahti ruokailun lomassa aromeita ilmaan.

Kun kunnat eivät enää välittäneet vanhuksistaan yksityiset hoivayhtiöt alkoivat rahastaa itselleen voittoja. Riskejä ei ole, sillä jos vanhuksella ei ole varaa vuokraan, maksaa sen Kela ja lopun kustantaa kunta. Kunnissa päättäjät ovat helpottuneita. Kunta saa pikavoiton eikä tarvitse itse investoida. Inhimillisyys on kauan sitten unohdettu voiton maksimoinnissa mutta että näin tapahtuu vanhusten ja heikompiosaisten kustannuksella on jo moraalinen rappio. Kauniisti hymyään väläyttävä vastavalittu toimitusjohtaja käy telkussa selittämässä, miten virheistä on otettu opiksi ja kaikki muuttuu. Vaalien alla eduskuntaan pyrkivät odottavat jo kiihkeästi pääsyä toreille kansan pariin ja harjoittelevat myötätuntoilmeitä peilin edessä.

Hyvinvointivaltion nuoret ilmoittavat, että aikovat rikastua sijoituksilla ja tekevät palkkatyötä korkeintaan nelikymppisiksi ja viettävät loppuelämänsä jossakin lämpimässä maassa tequila sunraisia siemaillen. Kukas meidät sitten hoitaa?

Mikä siis ratkaisuksi ongelmaan, kun hyvinvoinnin keskellä kasvavia nuoria ei kiinnosta vaipanvaihto eikä työ, missä kädet likaantuvat. Ehdottaisin, että Suomeen rekrytoidaan hoitajia Aasian maista, Filippiineiltä, Kiinasta, Intiasta, Marokosta. He ovat eläneet toisenlaisessa kulttuurissa, missä vanhuksia arvostetaan ja heille on suorastaan kunnia-asia saada palvella vanhoja ihmisiä. Naapurissani asuva marokkolainen mies näki minun tekevän lumitöitä ja hän oli heti tarjoamassa apuaan. Luin äskettäin lehdestä, miten vanhukset tykkäsivät Filippiineiltä tulleista hoitajista, heidän iloisesta luonteestaan ja palvelualttiudestaan. Ei suomalaiselta hoitajalta helposti hymy irtoa. Mummot ja papat nostetaan kiinnisidottuina (etteivät kellahda nokalleen) pyörätuoliin ja tuoli työnnetään lähelle tv:tä - siinä teille viriketoimintaa.

 

Toinen ratkaisu voisivat olla robotit. Tulevaisuusraportin 2018-2037 mukaan Suomeen syntyy noin 200 uutta työpaikkaa samalla, kun vanhoja katoaa. https://yle.fi/uutiset/3-10156148 Valitettavasti en löytänyt sieltä hoivarobotti -nimikettä (vielä) mutta uskoisin, että sadan vuoden sisällä vanhuksia hoitavat jo ohjelmoidut ja puhuvat  robotit. Ja ajatelkaa mitä viriketoimintaa robottikoirat ja -kissat ovat. Niitä voi silitellä ja pitää sylissä, niille voi kertoa huolensa ja ne nyökyttävät päätään viisaan näköisena ja hyrisevät onnellisena. Minä kuuntelisin vanhana niin mielelläni satuja ja tarinoita, joita robottikissa lukee :) vaikkapa Hiiri kissalla räätälinä tai Pieni punahilkka ja jos ne vielä osaisivat laulaa kansanlauluja ja nykyiskelmistäkin tykkäsin.  Toivoo: Beate

Lapsuuden maa: Lauri Pohjanpää

Kun mä kuolen rintaliivini sä saat. :,:
Sillä rinnat taivahaiset
eivät riipu niinkuin maiset.
Kun mä kuolen rintaliivini sä saat.
Kun mä kuolen vanhan pottanikin saat. :,:
Taivaassa ei tarvis säästää,
sen kuin pilven päältä päästää.
Kun mä kuolen vanhan pottanikin saat.
Kun mä kuolen vessapaperini saat. :,:
Sillä taivaass' ei tuu kakkaa,
siellä aineenvaihto lakkaa.
Kun mä kuolen vessapaperini saat.
                                (netistä löydetty)

Vähän kaikkea sikin sokin ja Taunon ja Martan tarina

 Lumenpudotusta katolta 7.2. ja sen jälkeen maistui uunissa muhinut possu/hirvipaisti. Helppoa ruuanlaittoa tämmöiselle laiskalle kokille. Ostin emali-valurautapadan viime syksynä ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Lihat pataan, levylle kiehumaan ja vaahto kuoritaan pois. Sekaan paljon juureksia, pippuria, sipulia tavall. ja purjoa, lihalientä, loraus siideriä (nyt kokeilin), muutama laakerinlehti, suolaa en lisännyt. Haudutetaan 150 C asteessa noin 2 tuntia. Meillä tykätään tästä perinteisestä.

SINÄ OLET
Tarvitset kattilan ja patjan
ja vettä. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi nukkua
tai sitten tuijotella kuuta.

Tarvitset katon pääsi päälle
ja seinät. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi herätä
kun aamu soittaa pihapuuta.

    Ja sinä aivan yksinkertaisesti
    tänäänkin hengität.
    Jokin elää. Kuulet äänet, monet äänet
    kuulet ainakin lähimmät.

Tarvitset lujan päätöksesi,
sen minkä olet tehnytkin -
että täällä minä elän
enkä käänny takaisin.
                                        - Ilpo Tiihonen, 1992

 

Lukulistalla nämä kirjat, joista olen osan jo kahlannut
- Etten palaisi tuhkaksi: Gaute Heivoll
- Isän kanssa kahden: Mooses Mentula
- Nukketalo: Kristina Ohlsson
- Dora Dora: Heidi Köngäs
- Lakanansiivet: Sirpa Kähkönen
- Hietakehto: Sirpa Kähkönen
- Pala palalta pois: Anneli Kanto
- He eivät tiedä mitä tekevät: Jussi Valtonen
- Maailma ilman meitä: Alan Weisman
- Kon-Tiki - Lautalla yli Tyynenmeren: Heyerdahl, Thor
- Naisen silmin: Pirkko Arstila
- Matkalla Martti Ahtisaaren tarina: Katri Merikallio, Tapani Ruokanen

 

Ystävänpäiväkollaasi

Tauno ja Martta Tikkanen tapasivat, kun Tauno istui Martan viereen linja-autossa Pielavedellä vuonna 1940. Sen jälkeen on ehditty istua vierekkäin jokunen tovi.

Jaana Martikaisen juttu Savon Sanomissa 8.2.2015

 

Tänäkin aamuna Tauno Tikkanen on herännyt neljältä.
Ottanut omat lääkkeet ja pessyt kädet.
Laittanut aamukahvit ja meetvurstivoileivän ja latonut ne sinisen rollaattorin päälle.
Sitten Tauno on viheltänyt ja huikannut että:
– Huoltojuna tulloo!
Siihen tyttö on herännyt ja noussut istumaan. Sanonut että:
– Mikähän lie pyörryttää.
Sitten tyttö on katsonut seinälle, jossa kaksi nuorta rakastunutta hymyilee ikuisesti yhdessä.
– Mitteehän nuo nauraa, tyttö on sanonut.
Sitten Tauno on antanut tytölleen kahvin ja leivän, laittanut silmätipat ja sokeripiikin ja pukenut.
Sen jälkeen Martta Tikkanen on ottanut punaisen rollaattorin ja kävellyt keittiöön aamupuurolle.
Ja joka aamu kun Martta istuu keittiön penkille, hän sanoo:
– Kaikki hyvin.
Aina kaikki hyvin.

Martta ja Tauno Tikkasen tarina on sellainen, jonka jokainen ikuiseen rakkauteen uskova haluaa kuulla. Pariskunta on ollut yhdessä 75 vuotta.
Tarkalleen ottaen he tapasivat kevättalvella 1940.
– Minä löysin silloin hoitajan, Tauno Tikkanen hymyilee.
Hoitajaa Tauno tarvitsikin. Nuori mies oli toipilaslomilla talvisodan taisteluista. Luojan lykyllä hän oli selvinnyt pommituksesta niin että vain yksi sirpale iski kankkuun.
Kotimaisemissa iski vielä tujakampi pamaus. Pielavedellä samaan linja-autoon sattui Martta. Nuoret eivät olleet tavanneet aiemmin vaikka asuivat kumpikin Kiuruvedellä.
Tauno istui Martan viereen eikä ikinä noussut.
Kihloihin pari meni heinäkuussa 1942 ja naimisiin seuraavana vuonna. Jatkosota oli kesken.
– Viimeinen yö ennen vihkimistä on jäänyt mieleen. Silloin sanoin Martalle, että minun se pitää lähteä taas töihin.
Jatkosodassa Tauno palveli loppuun asti. Martta asui jo silloin Taunon kotipaikalla Kiuruvedellä yhdessä Taunon vanhempien kanssa.
Kun Tauno tuli kotiin, alkoi lopulta yhteinen elämä. Se oli ilon päivä, vaikka mieli oli vielä muualla.
– Mutta kyllä minä juttelin Martalle sodasta enkä pitänyt asioita itselläni.
Elämä alkoi hiljalleen taas kantaa ja touhua riitti.
Oli eläimiä, viljelyksiä ja töitä, joita saatiin kiuruvetiseltä Vuorelman liikkeeltä. Tauno paukutti kangaspuita, kun Martta huolehti kodista.
– Minä hoidin karjat ja ruuanlaiton ja lapset, kun Tauno teki töitä, Martta sanoo.
Tauno Tikkanen muistelee noita aikoja hymyssä suin. Työt olivat silloin kortilla, ja Martan käsityötaitojen avulla pariskunta pääsi kudelmien tekoon.
– Olen sanonut, että Martasta minä löysin oikean kultakaivoksen. Tienattiin hyvät rahat kutomalla. Ikkunoissa oli pimennysverhot ettei naapurit näe, että minä kudon, Tauno Tikkanen nauraa.
Huumorimies lisää, että vaikka kultakaivos on nyt on suljettu, kultakuume vain jatkuu.
Sitten Tikkanen halaa tyttöään.
Ensimmäisen poikansa Tikkaset saivat 1945. Vuotta myöhemmin tuli tyttö ja parin vuoden päästä vielä poika. Tilalla elettiin sulassa sovussa, nuoremmat ja vanhemmat Tikkaset yhdessä.
– Minä olen niin hyvällä mielellä siitä, että sain hoitaa ukin ja mummon täällä kotona. Kotiin he kuolivatkin, Martta Tikkanen sanoo.
Kunnon riitoja Tikkasilla ei ole koskaan ollut. Erimielisyydet on hoidettu puhumalla.
– Meillä on ollut niin helppoa yhdessä. Luoja oli laittanut niin, että myö kuulutaan yhteen. Aina on ikävä kun toinen on poissa, Martta sanoo.
– Kyllä myö kehutaankin toisiamme ja asiat puhutaan aina rehellisesti. Ei varmasti oo petetty toisiamme ikinä, Tauno jatkaa.
Rakkaus todella näkyy Tikkasista. He osaavat olla siitä myös kiitollisia.
– On hyvä, että näin kauan on saatu olla yhdessä ja näin terveenä. Saa nukkuakin ja rakas on aina siinä vierellä. Meillä on ollut oikeeta rakkautta, Martta sanoo.
– Toivos, että kaikki muutkin saisivat tämmöistä mitä myö on saatu, Tauno jatkaa.
75 vuotta on pitkä aika, rakkaudessakin. Silti kumpikaan ei ole koskaan kyllästynyt toiseen.
– Ei se aika tunnu edes pitkältä. Minä en voi ymmärtää sitä mitenkä ihmiset pettävät toisiaan. Sitähän sitä näki monestikin vierestä nuorempana, Tauno sanoo.
Avioliittoon pari on aina suhtautunut vakavasti. Se mikä on luvattu, se myös pitää. Kunnioitus ja kumppanuus ovat tärkeintä.
– Täältä ei mitään muuta mukaansa saa kun lähtee, Tauno sanoo ja sipaisee tyttönsä pitkiä lettejä.
Tyttö katsoo poikaansa ja sanoo:
– Rakas oot.
Iltapusuun on vielä muutama tunti.

Sain parhaan joululahjan!

 

 

Kävimme äitiä ja mummoa tervehtimässä Kainuussa kauniissa ympäristössä, viihtyisässä kodinomaisessa hoitokodissa. Nyt voin olla rauhallisin mielin, äidillä on viimeinkin laadukas hoito. Hoitajat olivat ystävällisiä ja reippaita, päästivät meidät sisään ovikoodien takaa, pyysivät samaan kahvipöytään ja saimme vaihtaa kuulumisia. Kiitos tästä joululahjasta!
Nyt jouluna en halua ajatella kaikkia niitä tuskaisia hetkiä tämän asian tiimoilta, väärinymmärryksiä ja sitä miten vaikeaa ihmisten on nähdä omaisten hätä.  En varmaan ole ainoa nyky Suomessa, joka joutuu taistelemaan saadakseen vanhukselle, omalle isälle tai äidilleen, turvallisen hoitopaikan, kun omassa kodissa ei enää yksin pärjää.

Rauhoitumme viettämään joulua, suurta juhlaa talven keskellä. Toivon kaikille blogiystäville rauhaisaa joulua. Sydämessä pienessäkin asuu Joulun taika, pysähdy siis sinäkin, nyt on juhlan aika.
"Taas valkeata joulua
keskellä suurten hankien,
muistan joulun aikaa
se kuinka saikaan
mun taas taakse vuosien.

Vain valkeata joulua
mielessäin ootan minä ain,
sillä hangen hohteessa vain
joulurauhan tunnen rinnassain."

                                                            - Beate -

Kun kello hidastaa...

 

Ollaan pian lokakuun puolessa välissä ja energiataso on hiipumaan päin. On niin mukava vain olla ja löhötä sohvalla sukankudin kädessä, välillä vilkaista tv:tä syrjäsilmällä tai sitten uppoutua katselemaan Nelosen Maailma -kanavaa. Kanava on kiehtova kattaus luontoa, matkailua ja dokumentteja. Kuukausittain vaihtuvat teemat pureutuvat maapallomme mielenkiintoisimpiin ilmiöihin, ihmisiin ja kulttuureihin. Nelonen Maailman ohjelmisto alkaa aamuisin kello 10 ja jatkuu aina yli puolenyön. Viikonloppuisin ohjelmaa nähdään kellon ympäri.

Lokakuu on muutenkin synkkä kuukausi. Miehen kuoleman vuosipäivä on viimeisenä päivänä ja äidin heikentynyt terveys pyörii mielessä. Hänellä on todettu pitkälle edennyt alzheimerin tauti ja lääkehoidolla tuskin on enää suurta merkitystä. Hän on tällä hetkellä täysin muiden avun tarpeessa. Kävimme pojan kanssa maanantaina mummoa katsomassa ja loppu viikko on mennytkin itkeskellessä ja kännykuvia katsellessa. Hoitajat olivat ystävällisiä, äiti oli juuri syömässä itsenäisesti ja toivat pyörätuolin, että pääsimme päivähuoneeseen juttelemaan. Juttelu oli vain kovin yksipuolista. Pojalle teki vaikeaa nähdä ennen niin iloinen, höpöttelevä mummo nyt hiljaisena ja yksisanaisena. Lähtiessä hän puristi meidän molempien käsiä, laittoi silmät kiinni ja muuten jähmeillä kasvoilla viivähti ilme kuin sanoen "olen väsynyt, nukuttaa, minä en enää jaksa...". Silittelimme ja koskettelimme hellästi. Äidin asunto on tyhjillään ja olisi voineet yöpyä siellä mutta en minä voinut, teki niin pahaa katsella hänelle rakkaita esineitä.

"Viikko on ollut vanhusten valtakunnallinen viikko. Arvokas vanhuus on ihmisoikeus, pitäisi olla aina ja kaikkialla itsestäänselvyys. Ikä on biologiaa ja vuodet muuttavat kehoa. Tämä koskee kaikkia vaiheita varhaisesta lapsuudesta ihmiselon myöhäiltaan. Vanhuus ei ole myöskään kaava, joka tekisi kaikista toistensa kaltaisia. Sen sijaan jokainen on vanhanakin oma itsensä, ainutkertainen persoonallisuus kuin koko elämänsä ajan. Nuori ja vanha kokevat asiat eri tavoin. Nuorella on avoimuutta, vanhalla kokemuksen tuomaa ymmärrystä. Keski-ikäisillä sen sijaan tuntuu olevan pelkästään kiire.

Vanhetessa hötkyäminen helpottaa mutta tilalle nousee muita pulmia. Kun keho ei enää toimi kuin toivoisi, automaattien viidakoissa tuntee oikeutetusti syrjäytyvänsä. Tämän päivän vakava haaste on, kuinka arvokas vanhuus taataan jatkuvasti digitalisoituvien palvelujen maailmassa." (SS 5.10.2014)  

                                             Sitten kun en enää muista nimeäni,  

            sitten kun tämä päivä on sekoittanut eilisen,         

         sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet 

muistoissani pieniksi jälleen, 

  sitten kun en enää ole tuottava yksilö, 

kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä, 

    välittäkää minusta, antakaa rakkautta, 

kosketelkaa hellästi! 

Kello hidastaa – 

eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan, 

mutta siihen on vielä aikaa

Antakaa minulle arvokas vanhuus!

 

- Beate -

Tuiketta pimeyteen!

Marraskuun 15. päivä ja edelleen lumetonta, kirkas poutapäivä tänään samoin kuin eilen, kun ajelimme pojan kanssa 85 v äitimuoria katsomassa Kajaanissa. Minulle on nautinto, kun saa istua kyydissä eikä itse tarvitse ajaa. Äiti asustelee vielä yksin omassa asunnossaan mutta joka kerran kun näemme, huomaan kuinka ikä jo alkaa painamaan. Hauras pikku mummeli, joka jo höpöttelee uudet ja vanhat asiat sikinsokin, kärsii yksinäisyydestä, kun ei jaksa enää lähteä yksin ulos eikä uudesta asuinympäristöstä löydy vertaista seuraa. On vain ajan kysymys, milloin hänet on hommattava palveluasuntoon. Veljen perhe huolehtii hänelle ruuat ja siivooja käy kerran kahdessa viikossa. Mutta ongelmia on jatkuvasti. Milloin on mikäkin ruokatavara loppu ja mummo ei enää osaa laittaa muistilapulle puutteita. Suihkussa käyntikin näkyy unohtuvan, hiukset likaiset ja voimakas hien haju ilmassa. Veli vaimoineen pitää viimeiseen asti kiinni siitä, että kun mummo ei itse halua muuttaa niin on kunnioitettava hänen mielipidettään. Minä taas olen toista mieltä.

Viimeksi kun soittelin hänelle niin oli ollut kolme päivää kahvitta ja sokerikin oli loppu. Maidot olivat monta päivää vanhoja ja leipä kuivunutta. Veimme hänelle nyt kaikkea mahdollista mikä säilyy, keksejä, korppuja, pullaa ja leipää pakastimeen ym. Minulla on yli 200 km matka äidille, joten en voi mitenkään huoltaa päivittäisostoksia. Veljen vaimo jo 'otti kirsuunsa', kun huomautin asioista.

Asiat vaivaavat mieltä pitkään, kun tulee kotiin. Katselimme taas vanhoja valokuvia kuten niin monesti ennenkin, vanhoja hautajaiskuvia vainajan avoimen arkun äärellä, nauravia neitosia käsikynkässä hiukset käherrettynä, heinäntekoa, vanhoja rakennuksia, saapasjalkaisia rentoja miehiä tytöt kainalossa. Mennyt maailma elää vahvasti läsnä. On kuin äiti sukeltaisi tuohon maailmaan haluamatta palata sieltä enää koskaan tähän päivään.
Yhdessä laulamme rakkaan valssin.

Valssi menneiltä ajoilta

Valssi soi, mieleen toi
ajan sen, entisen.
Muiston kauniin mieleen tuo
valssin vanhan sävelvuo.
Muistojen menneitten
valssi soi, hiljaa soi.
Kaikki häipyy unholaan,
muisto saapuu uudestaan.

Säveliin, menneisiin,
ystäviin rakkaisiin,
onnenmaille riemukkaille
valssi vanha meidät vie.
Muistojen armaitten,
sävelten entisten,
hurma säilyy siellä päilyy,
kirkas, kaunis muiston tie.